Pikkuinen tarina omasta näkökulmasta parista melko värikkäästä kaudesta Vantaan salibandyn silloisen lippulaivan, eli VFT:ssä, yhdessä Suomen all-time parhaista säbäbrändeistä.

Kevät 1995. En edes muista mitä kautta saimme tietoa ottelun etenemisestä. Elettiin aikaa ennen kännyköitä. Olisikohan peräti teksti-tv kertonut miten VFT taisteli salibandyn liigapaikasta Ruokolahden Rajua vastaan. Toisen porvoolaispeluri Sami Raunion kanssa jännitettiin miten käy. Jos liigapaikka säilyy, niin tarkoitus oli karistaa Porvoon pölyt jaloista. Kun kerran meidän kasvattiseura Porvoon ZSKA:n sankaritarina päättyi liigasta tippumiseen, suunnitelmana oli lähteä Vantaan ylpeyden riveihin. Suuri manageri Mr. Tom Sandell, aka Mike ’Jääpala’ Keenan, tai SNJJ (Suomen nopein joukkueen johtaja) ottikin yhteyttä vielä samana iltana, ja oli selvää että VFT oli tulevan kauden 1995-1996 seuramme.

VFT:stä ja sen edeltäjästä, pelottavasta Dynamosta, oli kertynyt jonkin verran jo tuntumaa. Kakkosdivarikaudellamme pari vuotta takaperin olimme edenneet pitkälle Suomen Cupissa, ja ilmassa oli melkoisen urheilujuhlan tuntua, kun matkasimme ihan bussilla kohti Pasilan Eurohallia Dynamon vieraaksi. Hetken salin kirkkautta ihmeteltyämme aloitettiin pallollinen lämmittely. Toisessa päässä maalissa Amu featuring kohtuupelottava Jason-maski. Herrat Pasi Vänttinen ja Mika Sandell ottivat lämpöä Mizunon maajengiverkkarit päällä. Jollain oli komea musta silmä, joka lisäsi Dynamon jo muutenkin vahvaa katu-uskottavuutta.

Toki oltiin mekin hyviä. Nuoria ja taitavia. Tuloksena oli riemukas 2-5 vierasvoitto ja jatkopaikka. Itselleni kertyi syöttöpiste ja mm. Kai Ahlstedtin pilkun torjunta. Vihulaiset eivät olleet ihan tätä odottaneet. Uhkauksien saattelemana koppiin, ja varmuuden vuoksi viiden hengen ryhmissä bussiin, ja Porvooseen juhlimaan.

Seuraavan vuonna Divarikaudellamme Dynamo olikin jo kuopattu, ja niiden rauniolle oli ilmestynyt VFT. Tuolla kaudella olimme yhdessä Oilers pelureiden kanssa voittamassa Tampereella piirien mestaruutta. Tuolloin muutamat tähtipelaajat olivat siirtyneet Viikinkeihin, mutta paluu oli heilläkin edessä.

Takaisin tuohon omankin uran kannalta ratkaisevaan kevääseen, ja sitä seuranneeseen muutokseen: Kauden 95-96 avaustilaisuus alkukesästä Paloheinässä, ja ilmassa oli muistaakseni melkoisesti jännitystä. Oli huikeaa katsoa ympärilleen; aikamoinen tulevaisuuden säbälegendalauma oli kerääntynyt paikalle. Muutamaa kautta aiemmin VFT:hen siirtyneistä mm. Petteri Hokkanen, Tero Soinoja, Markku Pitkänen ja Jukka Kettunen. Viikingeistä paluun tehneet Petri Huttunen,  Pasi Vänttinen, Mika Sandell ja Lasse Takala. Legendaarinen Kai Ahlstedt sekä Dynamo-ikoni Jussi Tiainen.  Muuan Mikael Järvi debytoi vasta seuraavalla kaudella, mutta nuoremmasta kaartista mukana olivat mm. Hannu Korhonen ja Mika Heinonen.

Tutuksi tulivat nopeasti myös manageri Sandellin foilisulkeiset. Canonin tiloissa huone pimeni ja kalvojen avausfreimi musiikin säestämä liikkui komeasti huoneen takaosasta päättyen lopulta etuseinän valkokankaalle. Huh, mitä täällä tapahtuu? Manageri myhäili ja nautti tilanteesta.

Kovat fysiikkatreenit valmennusguru Jukka Viitasaaren johdolla, yhteiset tapahtumat punttisalilla, pururadalla, ja viihteellä, sekä kauden valmistava turnaus Ruotsissa hioivat meistä yhtenäisen, kovan ja vahvan joukkueen. VFT brändi otti tällä kaudelle ison harppauksen eteenpäin. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että oltiin varmasti Managerin näköinen joukkue.

Ensimmäinen kautemme toi meille Pasi Tilanderin ja Amu Ahosen valmennuksessa hienon hopean, vaikkakin tappio Game 5:ssa SSV:tä vastaan harmitti. Finaalisarja oli hieno. Avauksessa komea vierasvoitto. Toista peliä tupaten täynnä olevassa Myrtsin huikeassa kotiluolassa johdimme jo parilla maalilla. SSV nousi kuitenkin rinnalle ja ohi. Vielä kolmannessa erässä nousimme tasoihin, kun yksi salibandyhistorian ihmeellisimmistä maaleista näki päivänvalon. SSV:n maalilla ehkäpä Suomen kaikkien aikojen paras häkkäri Jan Gråsten otti hienon torjunnan, mutta vangittuaan pallon kääntyi ja vieritti pallon omaan maaliin. Tämä ei auttanut, sillä SSV otti voiton, ja vei myös kolmannen mittelön Pasilassa. Neljännessä napattiin sitten jatkoaikavoitto, ja päästiin tuohon viimeiseen ja ratkaisevaan, josta muistot ovat katkeransuloiset. Upea kausi kuitenkin, ensimmäiseni Porvoon ulkopuolella. Pelillisenä kohokohtana varmastikin välierät, jossa kaatui komeasti yksi mestarisuosikeista, kun mm. Janne Tähkän, Sebastian Freudenthalin ja Raine Laineen tähdittämä Viikingit iskettiin nurin puhtaasti 3-0. Oma kausi jatkui vielä, kun pääsin MM-kisoihin veskarikollegoiden, Gråstenin ja Tommi Lindbergin kanssa.

Uusi kausi, ja vauhti kiihtyi. ’VFT Matkalla’. Osuva slogan uudelle kaudelle. Kaudelle 96-97 saapui täsmähankintoina mm. Misa Vuorenmaa ja Toni Huhtala. Kesätreeneissä hikoilivat myös Mikael Järvi, sekä toinen legendaarisiin sfääreihin matkansa aloittanut Timo Toivonen. Joukkue hitsautui jälleen nopeasti erittäin tiiviiksi nipuksi. Treeneissä ja peleissä räiskyi, vaikka ’Huuli’ Sandell siirtyikin Ruotsiin. Poikkeuksellisen isolla itseluottamuksella varustetut junnut, ja oman arvonsa tuntevat konkarit ottivat ajoittain yhteen, mutta ylilyönneiltä vältyttiin. Peleissäkin tapahtui. Cupissa hävityn Oilers ottelun jälkeen Manageri riehui Tapiolassa, hyökkäsi (ainakin verbaalisti) Oilers johdon kimppuun. Brändin mukaisesti.

Kauden valmistava turnaus Ruotsissa toimi jälleen upeana hengenkohotusreissuna. Joukkue asui eri paikassa kuin taustat. En tiedä oliko syynä mukavuusasiat, vai oliko taustatiimi ajatellut asian niinkin kierosti, että jengin sisäistä henkeä kohotettiin tälläkin tempauksella. Anyway, aamulla peliin lähdettiin keräämällä kamat koulun salista jossa ohuilla patjoilla nukuimme, ja tästä pikkubussit suuntasivat keskustan hienolle hotellille, josta taustat astuivat kyytiin.

Kauden edetessä Kai Ahlstedt heitti mailan narikkaan ja toi oman panoksensa penkin päähän. Vaikka mies pärjäsi erittäin hyvin kentälläkin, toi hän määrätietoisuutta ja kovuutta valmennusosastolle, ja täydensi Pari Tilanderia erinomaisesti. Treeneissä tempo ja peliosuudet olivat paikoin selvästi kovempia kuin peleissä. Klassiset Topin palaverit jatkuivat. Ei voi muuta kuin suuresti arvostaa tapaa jolla Tom Sandell johti laivaa, rakensi joukkuetta, ja ennenkaikkea piti omiensa puolta loppuun asti.

Runkosarjassa ei ihan kärkeen taidettu kuitenkaan sijoittua. Muistini mukaan Gunners voitti runkosarjan, mutta tippui yllättäen Kovjoelle heti puolivälierissä. Me taidettiin voittaa HNMKY puolivälierissä, ja Kovjoki välierissä. Kävellen finaaliin. Jo edellisenä vuonna ’Hude’ Huttunen huuteli voitetun neljännen finaalin jälkeen ’Mestaruus kuuluu meille, ja Vantaalle se tulee!’  

Finaalisarjasta muodostui yksi liigahistorian hienoimmista. Vastassa Viikingit. Joukkue jota meidän ei pitänyt edellisenä vuonnakaan voittaa. Eikä nytkään oltu suosikkeja. SSV:nstä Kurre oli nimittäin napannut viikkarinippuun kohtuullisia nimiä: Japi Perttilä, Vinski Vienola, Arno Karkamo, Juha Perttilä..

Startattiin hyvin. Kaksi tiukkaa ja tasaista vääntöä tuottivat kaksi voittoa. Kolmannessa pelissä Viikkarit ilmoittautuivat taistoon mukaan. Hude Huttunen tasoitti vielä kolmannessa erässä, mutta voitto karkasi meiltä rankkareilla. Neljännessä oltiin vastaantulijoita,ja Lindbergin Tommi vihulaisten maalissa pelasi nollapelin ottelun päättyessä 0-4. Henkinen sodankäynti oli kovaa kulisseissa. Huomasin pelin päätyttyä olevani yksin kentällä palkintojen jaossa onnittelemassa kollega Lindbergiä hyvästä pelistä. Manageri Sandell oli kovaan ääneen komentanut kaikki ’äkkiä helvettiin’ sieltä kentältä.

Herrat Japi ja Vinski leikkimielisesti piikittelivät jo tässä vaiheessa, voivat löysätä vähän viimeiseen finaaliin jos hinnasta sovitaan. Tompalla ja Kaitsulla saattoivat tunteet jopa hieman kuumentua.

Game seven. Eli ratkaiseva viides finaali. Paikalla Pasilassa täysi tupa. Meillä tutut alkulämmöt, eli erittäin kiihkeät fudismatsit hallin vastapäätä olevalla nurmella, josta näki hyvin kun populaatiota valui hallille, ja osa taisi jäädä ulkopuolellekin. Paikalla yksi huipputärkeä osa VFT identiteettiä, eli vuosia mukana matkalla olevat fanaattiset kannattajat.

Urheiluruudun koosteen perusteella 1-0 johtomaali oli Pasi Vänttiselle henkilökohtaisestikin tärkeä. Itse oli hetkeä myöhemmin tutusti kyljelläni, kun Vinski survoi tasoituksen. Toisessa erässä Viikkarit karkasivat jo  3-1 johtoon, eikä myöskään 4-1 ollut kovin kaukana. Huippuvalmentajaksi ja salibandyn monitoimimieheksi myöhemmin noussut Iiro Parviainen, tällä kertaa tuomarin roolissa, hylkäsi kuitenkin 4-1 maalin, oliko nyt sitten mv-alueella tai hyppy, en muista. Ei haittaa.

Nousimme riemukkaasti erän lopussa tasoihin. Hannu Korhonen tuuletti maaliaan pudottamalla mailan ja juhlimalla villisti. Mailan heitosta seuranneen alivoiman kestimme. Kolmannessa Viikinkien monilahjakas moottoriturpa ja erinomainen puolustaja Sami Vidgren rankaisi maskin takaa ja oltiin taas takaa-ajajana. Mutta jatkoaika oli jälleen edessä. Kapteeni Lade Takalan ’valuva kuolema’ yllätti vahvassa maskissa olleen Lindbergin, tilanne 4-4 ja sarja sai arvoisensa lopun.

Jatkoajan tapahtumista ei ihmeemmin muistikuvia jäänyt, sen sijaan Urheiluruudun avustuksella kahdeksannella minuutilla tapahtunut on piirtynyt selvänä verkkokalvoille. Misa Vuorenmaa kääntää maalin eteen, jonne on unohtunut Mara Pitkänen melko vapaaksi. Kunu Turtiasella  ja Toni Huhtalalla oli jo mestaruus aiemmilta vuosilta, mutta kaikille muille tämä oli Se Ensimmäinen.  

Useasti on todettu, että mestaruuden jälkeiset hetket kentällä ovat ne parhaat, mikä varmasti pitääkin paikkaansa, mutta illan tapahtumat eivät paljoa hävinneet vertailussa. Saunat ja juhlahumua Pasilan hallissa, josta asiaan kuuluvasti muutamalla eri pakulla kohteeseen, eli Myrtsin hallin vieressä sijaitsevaan Saluunaan. Täällä kulminoitui osuvasti koko VFT:n menestystarina. Baari täynnä. Viini virtaa ja laulu raikaa Faneja oli uskomattoman paljon, tai siltä ainakin tuntui, ja isot 100+ kiloiset äijät itkivät ja halailivat pelaajia ja toisiaan. Huh. Illan vietto jatkui Petikossa ja myöhemmin Stadin ytimessä. Vahva yhteenkuuluvuus kuvasi hyvin menoa.  Taustat nauttivat ansaitusti, sillä huima määrä työtä oli heilläkin tämän eteen tehty.

Oma tarinani päättyi tähän. VFT jatkoi vielä, ja oli erittäin lähellä toista mestaruuttaan pari vuotta myöhemmin, mutta uskon että kevääseen 1997 osui joukkueen huippuhetket, ja suurimmat tunteet sekä muistot legendaarisesta Myrtsin jengistä, johon pari porvoolaispoikaakin ihan mukavasti kotiutui.