Blogin comeback.  Lukuisista pyynnöistä huolimatta kirjoitan jälleen!

Jokunen vuosi takaperin kirjoittelin pientä settiä Ruotsin ja Jönköpingin ajoilta. Elettiin hankalia aikoja; seura oli yhtäkkiä konkurssikypsä, sopimukset uusittu ’voitte lähteä halutessanne pois, mutta juuri mitään emme voi maksaa’.  Viihdyttiin kuitenkin kaupungissa, ja silloin vielä pikkuiset tyttömme kotiutuivat päiväkotiin yms.

Elämä oli kuin ruotsalainen mellanöl. Ihan ok, viihtyisää, mutta ei erityisempiä high pointteja. Rahapolitiikka kalvoi mieltä, vaikutti peleihin, harjoitteluun. Oma vastuu väheni, ja loppukaudesta tuli selviytymistaistelua. Koska ilmoitin että seuraavan kauden optiota ei käytetä, niin turhaahan minua olisi enää kehiin loppukaudesta heittää.

Tärkein, eli palo, puuttui. Kuvaavaa oli että isoimmat hegemonia fiilikset tulivat broidin perheen ollessa kyläilemässä. Hienon talomme (ja aivan huikean perheen kodissa, jossa asuimme yläkerran asunnossa vuokralla) alakerrassa pistettiin broidin kanssa air hockeyssa kunnon Stanley Cup finaali pystyyn, ja katkerasti hävisin Game seiskan kun 9-9 tilanteessa lätty tipahti oman pään lokeroon. Riemun huudot broidilta, tuskainen parahdus (juu, saa tehdä sananmuunnoksia) itseltä. Broidi hyppii ja korkkaa voittojuoman. Itse tipahdan lattialle, ja huomaan melkein itkeväni, ehkäpä ennemminkin siitä ilosta, että saatiin jonkinlaista tunnepiikkiä tällekin kaudelle.

Tästä päästäänkin männäviikonloppuun.  Onnistuin jotenkin sekä valmentajana että katsojana nostattamaan sykkeeni niin korkealle, että melkoista huutoa saatiin kuulla Vaasassa ja Myllypurossa. Tähän asti olen kuvitellut että olisin vääähän edes muita ’parempi’, enkä ole jaksanut oikein dumareille tai muillekaan huudella. Sellainen ärsyttävä ’holier than thou’ – asenne.

Tämä nyt on pikkuhiljaa muuttunut. Katsomossa voi hudella hieman vapaammin, mutta valmentajana olen ollut vielä kohtuu rauhallinen. Mutta nyt Vaasassa pelatussa C tyttöjen SM turnauksen toisessa ottelussa, kun vastustajamme karvasi päädystä, ja rikkoi, niin alkoi tapahtumaan. Tuomari näytti hyötyä meille, peli siis jatkui, mutta vastustaja sitten riisti pallon heti perään, kaksi syöttöä, ja pallo oli meidän maalissa. Tuomari teki virheen, se on selvä. Pidä se hyöty voimassa pidempään tai vihellä siitä rikkeestä se vapari meille.  Virheen taisi tehdä myös koutsi. En nyt tällä hetkellä löydä hirveästi hyviä puolia siitä, että huusin naama punaisena tuomarille asiasta, ja pitkään. Katsomosta ehdoteltiin jäähyä minulle, vastasin yhtä kovaäänisellä huudolla jotain, en muista mitä.

Mitä teki tuomari? No, ei mitään! Voitteko kuvitella, minä huudan kurkku suorana, ja tuomarinainen ei reagoi. Ei ole ilmeisesti kuullut sitä tärkeää elämänohjetta ’kun provosoidaan, on vain kohteliasta provosoitua.’   Sarkasmivapaa suomennos: toimi siis aivan oikein. Pelin jälkeen kävin pyytämässä anteeksi, ja suhtautui tähänkin jälleen mukavasti ja asiallisesti. Well didn’t I feel I fuckin’ asshole.. No, en ihan, mutta tunteet olivat pelissä. Ja vedetään vasta runkosarjaa.

The next day. Vaasasta saavuttiin myöhäisillasta, ja keskimmäinen halusikin lähteä heti aamusta mys vanhemman ikäluokan peleihin Stadin suuntaan. Toisen pelin lopussa oltiin maalin johdossa ja  ilmeisesti päästy vastustajan ihon alle. Pari sekuntia peliä jäljellä, ja meidän likka lähti pallon kanssa etenemään laitaa ylös. Ensimmäinen turhautunut vastustaja haki niittiä ottelun loppuun. Ei osunut. ’Toisesta aallosta’ tullut vastustajan pakki sen sijaan ajoitti ajonsa oikein, niitti kylkeen ja meidän likka katsomon puolelle voimakkaan töötin seurauksena.

Tällä kertaa katsomossa istuneena tässä kohtaa ei isänä tilanne miellyttänyt. Spontaanit huudot, jopa raivoaminen. Helvetti, mitä vahingoittamisyrityksiä. Vieressä taisi istua kyseisten taklaajatyttöjen äitejä. Ilmoittivat että turhaa huudan, mitä järkeä tuomareille on enää hermota. Huusin takaisin, että enhän mä nyt tuomareille huuda vaan noille saatanan..  Nielin viimeisen sanan, onneksi. Saimme kuulla vielä, miten katsomokäyttäytymisemme junioripeleissä oli epäsoveliasta kommentteineen.  En osannut tässä tilanteessa miettiä asiaa, kun pari isokokoista likkaa oli juuri yrittänyt aivan puhtaita niittejä harrastaa, samalla kun joukkueen valmentaja taputtaa vaihtoaitiossa. Haluan uskoa, että taputti oman joukkueen esitykselle.

 Samaan aikaan havaitsin äiteissä tuota melko tuttua ’holier than thou’ –asennetta. Ollaan korrektisti, ei innostuta liikaa. Muutama ’hyvä,hyvä’ huudot ovat ok. Ollaan parempia kuin nuo alkukantaiset jotka huutelevat mitä sattuu ja arvotelevat junioripelaajiakin, jopa.  Ihan ok. Eivät he nyt väärässäkään ole. Säännöt kuitenkin unohtuvat kun omaa likkaa taklataan. Taas läikkyi yli, jo toisen kerran viikonlopun aikana. Jos mun likka hakee tollaisen 5 min jäähyn niitin, niin uskoisin että poistun hiljaisena vauhdilla pois, enkä ala ripittämään muita miten katsomossa käyttäydytään, goddammit..

Mutta näitä tulee, ja uskoisin että tuomaria ja pelaajien vanhempia tulen tervehtimään jatkossakin. Välillä tunteet kiehuvat yli, mutta perkules, näinhän se pitääkin olla!  Pulssi oli vielä kohollaan kun käveltiin hallista ulos. Yllätyin itsekin. Onneksi voitto ja tehopisteet, sekä hyvä ruoka auttoivat kolhuihin. Ei pysyviä vammoja. Isällekään.

Tunteita ja kiukkua pitääkin siis olla. Järki kuitenkin kaikessa. Siinä vaiheessa kun esim valmentajan käytös menee koko ajan sietorajan yli, juniorijoukkueen pelaajien vanhemmat häpeävät koutsinsa käytöstä, ja koko tapahtuma kärsii, on varmasti syytä miettiä kenen takia näissä peleissä ollaan.

Meidänkin sarjassa on muutamia melko kuumaverisiä koutseja, mutta kaikilla on tilanne aika hyvin lapasessa. Tällaisen Sm sarjan, jossa kokoonnutaan yhdelle paikkakunnalle pelaamaan pari peliä/turnaus, hyvä puoli on muiden valmentajien ja tietysti pelaajien näkeminen, ja muiden otteluiden seuraaminen. Muutaman sanasen vähintään pystyy vaihtamaan muiden koutsien kanssa, ja esimerkiksi Vaasassa istuimme hetken hotellin aulassa muutaman muun joukkueen taustojen kanssa. Yksi virvoitusjuoma edessä, pikku hetki salibandymaailman parantamista, ja kiireinen arki tuntui taas hetken vähemmän kiireiseltä!