tiistai, 13. elokuu 2019

Prague Notes - 2019 edition Part 1

’Ok, this might be a bad idea..’

 

The Prague notes – 2019 edition

Ok, so where was I…   Hankala paikka kylmiltään muistaa mihin tämä jätettiin, mutta kokeillaanpa herättää henkiin tätä osiota netin takanurkasta. Ja mikä onkaan parempi paikka aloittaa raapustaminen, kuin pienimuotoinen tyhjiö, joka ehti muodostua pikkuhetkeen jälkeen jälleen upean Praha-reissun, ennen kuin arkiaskareet veivät taas mukanaan.

Blogin otsikko pitänee pieniltä osin paikkaansa vielä; Erakko? noh, sillä omalla jännällä tavallaan, joka jostain kirjoituksesta aukeaa osittain. Sählyääliö? ..noh, sählyssä mukana, ja definitely ääliö. Pokeri? Hyvin pienesti netissä ja vielä pienemmin livenä. Painonpudottaja? Hell Yes, nyt ja aina. Viisaudet? Sure….  Blogin suhteen on esitetty aika ajoin toiveita, lähinnä että älä aloita, mutta toiveiden vastaisesti; here goes!

Asiaan!: Homman nimi on siis Praha, johon suunnattiin tällä kertaa Porvoon Salibandyseuran A-tyttöjen kanssa turnausreissulle. Neljä vuotta siis kulunut reissusta, josta raportoin täällä aiemmin, ja tuolloin mukana osin samoja likkoja, silloin ikäluokkaa C-tytöt. Tähän väliin mahtui myös raporttivapaa 2017 tehty B-tyttöjen vastaava matka, ja nyt siis monella jo kolmas kerta vuorossa Tsekin helmeen. Pidemmittä puheitta, hypätäänpä matkaan:

KE 7.8   ’Ei kaikista jouhevin matkapäivä’

Meidän huushollissa kello soi aamulla 3.25, eli näppärästi vajaa pari tuntia nukahtamisen jälkeen. Prahaan matkasi kokonaisuudessaan jälleen laaja rytmiryhmä, 16 peluria + 15 vanhempaa, including Coach Kana, Manager Pete, sekä meikäläinen, apukoutsi. Suurin osa matkasi Finskin aamupäivälennolla, osa saapui iltapäivästä, mutta minä olin suuressa viisaudessani varannut Frankfurtin kautta lennot, ja lähtö oli rapsakasti klo 6.00. Noh, ollaan hyvissä ajoin kohteessa, ehtii levätä päivällä!  Or so I thought.

Lufthansan turvalliset saksalaiset siivet (hups, täysin tahaton ja mauton viittaus German Wingsiin) toimittivat meidät varmasti Frankkuun. So far so good. Matkassa meidän seurueessa kahdeksan pelurilikkaa, ja kaksi ’vastuullista’ vanhempaa, mä ja Kana. Parin tunnin välilaskun aikana ilo ylimmillään ehdittiin koko remmi kahvi/sämpylä jonoon, kun äänensävyltään pelottavat kilahdukset kuuluivat kännyköistä. Lentonne Frankfurt – Praha on peruttu!

Amanda oli ensimmäinen, joka analysoi tilanteen, ja mietti mitä tulee tehdä. Me Kanan kanssa analysointiin samaan aikaan Caesar-sämpylän ja salamipatongin plussia ja miinuksia. Pikkuhiljaa jatkosuunnitelmat alkoivat realisoitua: Mä, Kana, sekä Viivi, VenlaN, Nopi ja Ronja saatiin ihan ok jatkoyhteys, eli 2-3 tunnin extraodotus. VenlaO, Bebe ja Sonja saivat asetella piknikin terminaalin sopivaan nurkkaan vielä kolmeksi lisätunniksi. Amanda sen sijaan katosi jo portille, sillä katsoivat että miksei lennätetä likkaa vaikkapa vielä Wienin kautta.

Jottei homma ihan näin helpoksi mennyt, niin tietysti piti fixata Prahan pään kuljetukset uusiksi. Koska alun perin meidän ja suoran Finksi-lennon poppoon piti olla yhtäaikka Prahassa, ja meille oli kimppabussi varattu, niin joudun käärimään hihat, ja pyyhkimään sämpylän murut suupielistä. Meikäläisen projektina siis meili- ja soittorumba Prahan päähän. Ystävällinen asiakaspalvelija sanoi että homma klaari, auto tulee noutamaan 23 henkilön sijaan 13 hahmoa, ja meidät 10 parilla eri keikalla myöhemmin, vahvistus tulee meilissä. Hyvä Jupu, nohevasti hoidettu, nyt homma pelittää taas!  Or so I thought.

Vahvistus tulikin, mutta jotenkin olivat saaneet PSS Girls Floorball tilauksen muutettua. Kyltissä ja tilaajan kohdalla mystinen Oi Vehve On (selvisi myöhemmin, että nimimysteeri oli miesten jengi Suomesta niin ikään, epäselväksi jäi missä promillelukemissa tuo nimi oli keksitty). Hintaakin oli ilmestynyt sovittua enemmän, koska kyytiin oli lisätty Praha-passit, sekä 13 x 0,5 litran Budweiser. Varmistin vielä eka erän henkilömäärän ja sanoin että bisset voi jättää, ei olla niitä tilattu. Kiitti tiedoista, ja oli tilausvahvistuksesta poistanut Praha-passit. Bisset jäi.

Samalla kun selvittelin meidän muiden lennon numeroita, ja infosin niitä Praha-kuljetukselle, niin käytin hieman vaativampaa verbaaliviestintää, ja totesin että mun nimi ei ole Pekka, (terveiset oi Vehve onin Pekalle), ja sanoin että sysää nyt ne Budweiserit takas varastoon. Päättivät kuitenkin jumaperkele laittaa mulle yhtä tiukan paluuviestin, jossa vaadittiin kaikki lentojen numerot uudestaan! Olivat samalla sysänneet Budit piiloon, mutta hinta sama ja bissen merkki oli vaihtunut Pilsner Urguelliin!! Huusin Frankfurtin lentokentän aulassa melko voimalla jo että Voi xxxxx xxxxx xxxxx miten vaikeeta tää voi nyt olla…

Jos nyt skipataan muutama tunti eteenpäin, niin kaikki pääsivät hotellille, Amanda myös Wienin seikkailun jälkeen, vaikka pelikassi saapuikin vasta aamulla muutama tunti ennen ensimmäistä turnausmatsia. Ai niin, kuljetusfirman viimeisessä viestissä pahoiteltiin syvästi sitä, että oluiden tilaaminen olisi pitänyt tehdä aiemmin, eikä valitettavasti pystyneet sitä autoihin toimittamaan.

Logistiikkavastaavana (hyvin lähti, eikö vaan?) olin valinnut meille edelliseltä reissulta tutun hotellin Branikin, koska kesken loppuneet ranskalaiset, pienet huoneet ilman ilmastointia ja jääkaappia, sekä paikoin tyly palvelu jäi mieleen. Pitäähän nyt prkl uusienkin kärsiä!? Toisaalta edullinen hinta, viihtyisä terde, kiva piha-alue ja loistava sijainti toivat muutamia merkittäviä plussia valintakriteereihin. Ihan ekan reissun Hotelli Monica oli varattu, olisi ollut harkitsemisen arvoinen uima-altaan ja upean maiseman takia, vaikka nousu joen korkeudelta hotlalle oli pirullisen rankka, jyrkkä ja pitkä.

Iloisia ilmeitä näkyi heti hotelline terassilla, mikäs siinä hymyillessä kun on paikallisen panimon parasta vaahtopäätä tuopissa, ja lennotkin mennyt moitteetta, saatana… No, eikun nopea majoittuminen, ja kohtapuoliin Coach Kanan ja Manager Peten kanssa suunnattiin ratikka/metro yhdistelmällä kohti kaupungin toista laitaa, jossa piti hoitaa ilmoittautuminen turneeseen. Kyseessä massiivinen Czech Open, eli tällä kertaa aikuisten turnaus, jossa osallistuimme Naisten Avoimeen sarjaan. Aiemmin väänsimme siis Prague Gameseissä, eli junnuturneessa. Kirkkaimpiin valoihin siis!

Iltasafkat, kaupassa käynti, josta mukaan tarttui laadukas parin euron viinipullokin, ja pian oli päivä pulkassa. Illalla pidettiin pikku reissumöte likkojen kanssa, ja samalla myös vanhempien kanssa kohotettiin kolpakot kohti taivasta ja skoolattiin hienon reissun alkutahdit ilmoille. Reissuväsy oli jonkinlainen, ja heti seuraavana päivänä oli aikainen herätys, sillä klo 8.40 ja 10.40 peliajat eivät antaneet armoa!

TO 8.8  ’Let the games begin’

Kirjaimellisesti samat parin vuoden takaiset sämpylänoloiset oli aseteltu ei niin hulppean aamupalapöydän äärelle. Tiesin, että seuraavat viisi aamua tuo sämpylä tulee sisältämään pari kinkkusiivua, ja taidokkaasti keltuaisen ulkoreunat mustaksi loihditun kananmunan tsibaleita. Saman kahvikoneen näppäin nro viitonen tarjoili jotain kahvia muistuttavaa, se oli mun valinta. Toki vanhempien osastolta Rami lanseerasi kahvikoneyhdistelmän, jossa 3+8 näppäimillä pystyi taikomaan jo tsekkiläisen kahviperinteen kruununjalokiviä kuppiin. Sitruunainen hanavesi tarjoili sopivasti jännitystä myös sen suhteen, tarviiko ampua raskaalla tykistöllä huoneen vessan posliiniin.

Ironisesti hotellin parhaat puolet tulivat esiin heti kun poistuimme porteista. Avauspäivän peliareenana toimi meille konkareille erittäin tuttu Hamr Areena, jossa sijaitsi neljä säbäkenttää, 5 Beach Volley kenttää, ja hieman enemmän vielä tenniskenttiä. Vanhempia miellytti jälleen entisestäänkin laajentunut hulppean kokoinen terassialue, jossa oli täydelliset puitteet nauttia mitättömän hintaisia virvoitusjuomia.

Aiemmissa turnauksissa fiiliksellään ja hienoilla turnaussuorituksilla ihastuttanut PSS Hornets oli siis uusiutunut. Hornetteja löytyy enää koutsiosaston kotiuuneista, turhankin usein, mutta valkoisiin lämppäpaitoihin sonnustautunut yhdistelmä piti musiikin tahdissa iloista perinnettä yllä. Paikalla siis kapuna toiminut Sini, joukkueen junnuimpaan -03 osastoon kuuluneet Kili, Nea ja Emma, ja vanhimpaan nollanolla ikäluokan Amanda sekä mokke-Pinja. Väliin mahtuivat Sinin tapaan nollaykköset Marika, Bebe, Viivi, VenlaN, Ronja, sekä -02 syntyneet Jenna, Sonja, Nopi, Lotta ja VenlaO. Harmillisesti VenlaO ja Ronja kuuluivat loukki-osastoon ja joutuivat seuraamat pelit penkin puolelta.

Avausvastustaja oli helposti lausuttava tsekkiläinen, FBK Budejovice, josta tiedettiin… noh, nimi. Taitava nuori jengi tuli vastaan, ja 2 x 15 min kestäneen taiston jälkeen taululle 3-1 voittolukemat. Aika nopeasti päästiin uudestaan kehiin, ja legendaarinen slovenialaisporukka Olimpija Ljubljana vastassa. Legendaarinen lähinnä fudiksen puolella, sillä omassa google-feedissä pomppii edelleen jatkuvasti kyseisen seuran fudistuloksia. Aamupäivä saatiin pulkkaan 3-0 voitolla. Kiva startti! Jobin postia toki tuli, kun Jennan nilkka napsahti ensimmäisessä pelissä, ja turnauksen jatko oli vaarassa.

Loppuverkan jälkeen likat hajautuivat syömään, shoppailemaan yms. kuten odottaa saattaa. Hamrin massat kutsuivat seireenimäisesti; tästä ei pysty kieltäytymään, joten Coach Kanan kanssa otettiin tennisnelinpelit Ramia ja Jussia (ei se Neon2 duo) vastaan. Muiden vanhempien villin kannustuksen raikuessa Rami/Jussi kuritti meitä, ja otti voiton. Toki nähtiin ns tuloksen taakse, ja olimme peliin tyytyväisiä. Parempi ei aina voita.. 😊  Loppupäivän somefiidit muistuttivat kuitenkin piinaavan sinnikkäästi lopputuloksesta. Tarkempi analyysi omasta pelistä terävöityi myös. Liikkui kuin lehmä pakkasella, kääntyi terävästi kuin Ruotsin laiva satama-altaassa, ja löi palloa Stevie Wonderin varmuudella.

Anyhow, aurinko paistoi ja siiderit/oluet maistuivat. Hamr Areenalta löytyi myös kattava ruokatarjonta, joten kanafileet ja pasta-annokset löysivät tiensä tarjottimille noin kolmen euron korvausta vastaan. Iltapäivemmällä suurin osa oli ehtinyt siirtyä jo turisteja vilisevään vanhaan kaupunkiin, sekä keskustan liepeille baareihin. Pelurit eivät välttämättä turvautuneet turnausrannekkeen tarjoamaan ilmaiseen julkiseen kulkuvälineistöön, vaan Uber-taksejakin käytettiin, kohteina esimerkiksi vähemmän yllättäen merkkivaate-outlet.

Tenniksestä toivuttuamme suunnattiin suihkun kautta hotellin terassilla, ja kuivuuden johdosta tunne kurkussa oli jo vaativa! Oli Manager Peten lanseeraaman janokaljan aika. Itse en moiseen nesteeseen tunnetusti koske, eikä Branikin henkilökunta ymmärtänyt varautua siidereillä, joten virvoitusjuomana toimi valkoviini. Tällä kertaa oikean värisenä, koska ensimmäisen illan tilausyritys tuli punaisena lasiin. Pikkuhiljaa nälänkin jo koputellessa oli aika suunnata ytimeen. Kanan kanssa raivasimme tien vanhan kaupungin läpi terassin kautta Palladium ostarin yläkertaan, jossa oli viimein päivän ensimmäisen aterian aika. Running Sushi mestasta lautaselle löytyi tuttu Red Thai Curry, joka oli jälleen taivaita hipovan loistava. Todettiin muutaman muun vanhemman kanssa, että kun safka on näin hyvää, niin ehkä asiakaspalvelija voi hyvinkin näyttää siltä, että ei jmlt kiinnosta yhtään, eikä todellakaan tarvitse hymyillä kertaakaan.

Ilta päätettiin tutusti isomman porukan kera hotellin terdellä, ja turhan myöhään ei tainnut mennä kellään. Lämpö, tiukka liikkuminen ja aikataulu tekivät tehtävänsä. Perjantaina turnaus jatkuu kuitenkin ihan kohtuuaikaisin, kun kohdataan Cirkus Praha klo 9.40.

sunnuntai, 4. kesäkuu 2017

Saudibrats forever

Sunnuntai, ja koulut saati lapsien osalta iloisesti päätökseen. Hyvä paikka miettiä hieman missä oli itse noiden taaperoiden ikäisinä. Etenkin kun muisti vielä ainakin ohuesti pelaa..

Vanhin lopetti siis yläasteen juuri! Oh heizuus sentään, johan aika menee vauhdilla. Tuntuu että siitä ole kauaakaan kun itse pääsi ysiltä. Porvoon Urheiluhallin salin päätöstilaisuudesta ei ole juurikaan muistikuvia, mutta tärkeää oli se että suoraan tilaisuudesta iskän ja äitin kanssa Stadiin, ja tarkemmin sanoen Palloilukeskukseen, josta tarttui mukaan uudet World Cupit. Kyllä kelpas taas junnun lähteä Akilleksen B poikien treeneihin ja divaripeleihin legendaarisen loistavat pläägät kintuissa!

Aijai.. edessä oli kuuma kesä ’87, Hesa Cupit, joukkueen matka Norjaan pelaamaan. Henlgailua kavereiden kanssa fudistreenien lomassa. Elämä oli helppoa ja huoletonta. Tattarapallosta ei tuolloin vielä tietoakaan. Takana kohtuu haastava startti, kun tällainen ei-mistään kotoisin oleva jäbä on matkannut Saudi-Arabian ja Korson (!) kautta Porvooseen täysin uuteen ympäristöön ysiluokalle. Tässä vaiheessa on helppo todeta että sopeutuminen sujui vähintäänkin ok, ja lifelong friends alkoi pikkuhiljaa liittymään matkaan mukaan.

Keskimmäinen lopetti seiskan onnistuneesti, ja kasi alkaa siten kesän jälkeen. Meikäläisen vastaava tilanne keväällä/kesällä ’85 sitten?

Kevätjuhlissa on itku ja hyvästien jättäminen ysiluokan jälkeen tuttua kauraa, ja ymmärrettävää tietysti kun pitkän aikaa kasassa ollut luokka hajoaa. Oma peruskoulu sujui suurelta osin hieman eri ympäristössä. Kun seiskaluokka päättyi mun osalta, niin oli aika haikeat fiilikset. Olimme muuttamassa viiden Saudi-vuoden jälkeen Suomeen, ja amerikkalaisen koulun pihalla viimeisen päivän viimeiset tunnit olivat joka kevät samanlaiset; kerättiin nimmareita vuosikirjaan ja kyseltiin ’are you coming back next year?’ Ai et, no, voi perkele, me ei välttämättä nähdä enää. ikinä. Ainutlaatuisia ystävyyssuhteita solmittiin tuossa meidän ulkomaalaisten omassa kuplassa arabimaailman ulkopuolella, joten jäähyväiset olivat usein varsin tunnepitoiset.

Itsellä edessä oli Korso. Korson yläaste. Ei osoittautunut kaikista helpoimmaksi paikaksi. Yllättävän ehjin nahoin selvittiin, vaikka esim. ruokalassa parimetriselle sekakäyttäjälle vittuileminen ei jälkikäteen tuntunut enää parhaalta idealta. Äkkiähän sieltäkin frendejä sai; niin hyviä että ennen joulua lähtö runsaan puolen vuoden keikalle takaisin kotiin Saudeihin jopa harmitti ohuesti.

Nuorimmainen taisteli itsensä jatkoon kolmannelta luokalta. Omalta kohdalta kolmas vuosiluokka oli melkoisenlainen muutos edelliseen. Muutto pikkukylän puisesta koulusta Ruokolahdelta miljoonakaupunkiin Riadiin, ja kansainväliseen kouluun jossa jo tuolloin oli yli 2000 oppilasta, oli takana. Ensimmäisellä tunnilla otettiin pareittain kysymyksiä, joiden tarkoitus ilmeisesti oli vähän kertoa ketä olemme. Nousin seisomaan ja kaveri kysyi ’What is you name’. Kaikkea muuta kuin reipas vastaus, mutta nimeni osasin kertoa. How old are you? Sekin meni vielä. Seuraavaan kysymykseen ainoa vastaus oli paniikinomainen tyhjä tuijotus seinään joka viesti selvää sanomaa: take me back home to Ruokolahti!!!

Yllättävän nopeasti kieli nuorille tarttui kuitenkin ja talvi 80-81 meni vauhdilla, ja kävi kuten tulevina vuosina tutuksi osoittautui: kevään viimeiset päivät saapuivat turhan nopeasti, ja viimeisinä päivinä mietittiin ketkä palaavat kouluun vuoden päästä, ja kenen perheiden diilit loppuivat, ja kaverit palasivat jenkkeihin, Kanadaa, Ruotsiin, Tanskaan, Kyprokselle, Japaniin, Intiaan, Filippiineille tai muualle maailmaan aikana jolloin Somesta ei tiedetty vielä mitään.

Paljon on tapahtunut, paljon on koettu, toivottavasti vielä edessäkin. Toivotaan että omille skideille pystytään antamaan edes kohtuulliset eväät tulevaisuuteen. Omat vanhemmat antoivat minulle ja veljelleni ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea aivan käsittämättömän upean ja erilaisen kouluympäristön. Pieni palanen sielusta ja sydämestä jäi tuonne Riadin ulkopuolella sijaitsevaan kouluun. #saudibrats #saudiarabianinternationalschoolriyadh

 

 

tiistai, 23. helmikuu 2016

Kirkkaimpiin saleihin - My VFT years

Pikkuinen tarina omasta näkökulmasta parista melko värikkäästä kaudesta Vantaan salibandyn silloisen lippulaivan, eli VFT:ssä, yhdessä Suomen all-time parhaista säbäbrändeistä.

Kevät 1995. En edes muista mitä kautta saimme tietoa ottelun etenemisestä. Elettiin aikaa ennen kännyköitä. Olisikohan peräti teksti-tv kertonut miten VFT taisteli salibandyn liigapaikasta Ruokolahden Rajua vastaan. Toisen porvoolaispeluri Sami Raunion kanssa jännitettiin miten käy. Jos liigapaikka säilyy, niin tarkoitus oli karistaa Porvoon pölyt jaloista. Kun kerran meidän kasvattiseura Porvoon ZSKA:n sankaritarina päättyi liigasta tippumiseen, suunnitelmana oli lähteä Vantaan ylpeyden riveihin. Suuri manageri Mr. Tom Sandell, aka Mike ’Jääpala’ Keenan, tai SNJJ (Suomen nopein joukkueen johtaja) ottikin yhteyttä vielä samana iltana, ja oli selvää että VFT oli tulevan kauden 1995-1996 seuramme.

VFT:stä ja sen edeltäjästä, pelottavasta Dynamosta, oli kertynyt jonkin verran jo tuntumaa. Kakkosdivarikaudellamme pari vuotta takaperin olimme edenneet pitkälle Suomen Cupissa, ja ilmassa oli melkoisen urheilujuhlan tuntua, kun matkasimme ihan bussilla kohti Pasilan Eurohallia Dynamon vieraaksi. Hetken salin kirkkautta ihmeteltyämme aloitettiin pallollinen lämmittely. Toisessa päässä maalissa Amu featuring kohtuupelottava Jason-maski. Herrat Pasi Vänttinen ja Mika Sandell ottivat lämpöä Mizunon maajengiverkkarit päällä. Jollain oli komea musta silmä, joka lisäsi Dynamon jo muutenkin vahvaa katu-uskottavuutta.

Toki oltiin mekin hyviä. Nuoria ja taitavia. Tuloksena oli riemukas 2-5 vierasvoitto ja jatkopaikka. Itselleni kertyi syöttöpiste ja mm. Kai Ahlstedtin pilkun torjunta. Vihulaiset eivät olleet ihan tätä odottaneet. Uhkauksien saattelemana koppiin, ja varmuuden vuoksi viiden hengen ryhmissä bussiin, ja Porvooseen juhlimaan.

Seuraavan vuonna Divarikaudellamme Dynamo olikin jo kuopattu, ja niiden rauniolle oli ilmestynyt VFT. Tuolla kaudella olimme yhdessä Oilers pelureiden kanssa voittamassa Tampereella piirien mestaruutta. Tuolloin muutamat tähtipelaajat olivat siirtyneet Viikinkeihin, mutta paluu oli heilläkin edessä.

Takaisin tuohon omankin uran kannalta ratkaisevaan kevääseen, ja sitä seuranneeseen muutokseen: Kauden 95-96 avaustilaisuus alkukesästä Paloheinässä, ja ilmassa oli muistaakseni melkoisesti jännitystä. Oli huikeaa katsoa ympärilleen; aikamoinen tulevaisuuden säbälegendalauma oli kerääntynyt paikalle. Muutamaa kautta aiemmin VFT:hen siirtyneistä mm. Petteri Hokkanen, Tero Soinoja, Markku Pitkänen ja Jukka Kettunen. Viikingeistä paluun tehneet Petri Huttunen,  Pasi Vänttinen, Mika Sandell ja Lasse Takala. Legendaarinen Kai Ahlstedt sekä Dynamo-ikoni Jussi Tiainen.  Muuan Mikael Järvi debytoi vasta seuraavalla kaudella, mutta nuoremmasta kaartista mukana olivat mm. Hannu Korhonen ja Mika Heinonen.

Tutuksi tulivat nopeasti myös manageri Sandellin foilisulkeiset. Canonin tiloissa huone pimeni ja kalvojen avausfreimi musiikin säestämä liikkui komeasti huoneen takaosasta päättyen lopulta etuseinän valkokankaalle. Huh, mitä täällä tapahtuu? Manageri myhäili ja nautti tilanteesta.

Kovat fysiikkatreenit valmennusguru Jukka Viitasaaren johdolla, yhteiset tapahtumat punttisalilla, pururadalla, ja viihteellä, sekä kauden valmistava turnaus Ruotsissa hioivat meistä yhtenäisen, kovan ja vahvan joukkueen. VFT brändi otti tällä kaudelle ison harppauksen eteenpäin. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että oltiin varmasti Managerin näköinen joukkue.

Ensimmäinen kautemme toi meille Pasi Tilanderin ja Amu Ahosen valmennuksessa hienon hopean, vaikkakin tappio Game 5:ssa SSV:tä vastaan harmitti. Finaalisarja oli hieno. Avauksessa komea vierasvoitto. Toista peliä tupaten täynnä olevassa Myrtsin huikeassa kotiluolassa johdimme jo parilla maalilla. SSV nousi kuitenkin rinnalle ja ohi. Vielä kolmannessa erässä nousimme tasoihin, kun yksi salibandyhistorian ihmeellisimmistä maaleista näki päivänvalon. SSV:n maalilla ehkäpä Suomen kaikkien aikojen paras häkkäri Jan Gråsten otti hienon torjunnan, mutta vangittuaan pallon kääntyi ja vieritti pallon omaan maaliin. Tämä ei auttanut, sillä SSV otti voiton, ja vei myös kolmannen mittelön Pasilassa. Neljännessä napattiin sitten jatkoaikavoitto, ja päästiin tuohon viimeiseen ja ratkaisevaan, josta muistot ovat katkeransuloiset. Upea kausi kuitenkin, ensimmäiseni Porvoon ulkopuolella. Pelillisenä kohokohtana varmastikin välierät, jossa kaatui komeasti yksi mestarisuosikeista, kun mm. Janne Tähkän, Sebastian Freudenthalin ja Raine Laineen tähdittämä Viikingit iskettiin nurin puhtaasti 3-0. Oma kausi jatkui vielä, kun pääsin MM-kisoihin veskarikollegoiden, Gråstenin ja Tommi Lindbergin kanssa.

Uusi kausi, ja vauhti kiihtyi. ’VFT Matkalla’. Osuva slogan uudelle kaudelle. Kaudelle 96-97 saapui täsmähankintoina mm. Misa Vuorenmaa ja Toni Huhtala. Kesätreeneissä hikoilivat myös Mikael Järvi, sekä toinen legendaarisiin sfääreihin matkansa aloittanut Timo Toivonen. Joukkue hitsautui jälleen nopeasti erittäin tiiviiksi nipuksi. Treeneissä ja peleissä räiskyi, vaikka ’Huuli’ Sandell siirtyikin Ruotsiin. Poikkeuksellisen isolla itseluottamuksella varustetut junnut, ja oman arvonsa tuntevat konkarit ottivat ajoittain yhteen, mutta ylilyönneiltä vältyttiin. Peleissäkin tapahtui. Cupissa hävityn Oilers ottelun jälkeen Manageri riehui Tapiolassa, hyökkäsi (ainakin verbaalisti) Oilers johdon kimppuun. Brändin mukaisesti.

Kauden valmistava turnaus Ruotsissa toimi jälleen upeana hengenkohotusreissuna. Joukkue asui eri paikassa kuin taustat. En tiedä oliko syynä mukavuusasiat, vai oliko taustatiimi ajatellut asian niinkin kierosti, että jengin sisäistä henkeä kohotettiin tälläkin tempauksella. Anyway, aamulla peliin lähdettiin keräämällä kamat koulun salista jossa ohuilla patjoilla nukuimme, ja tästä pikkubussit suuntasivat keskustan hienolle hotellille, josta taustat astuivat kyytiin.

Kauden edetessä Kai Ahlstedt heitti mailan narikkaan ja toi oman panoksensa penkin päähän. Vaikka mies pärjäsi erittäin hyvin kentälläkin, toi hän määrätietoisuutta ja kovuutta valmennusosastolle, ja täydensi Pari Tilanderia erinomaisesti. Treeneissä tempo ja peliosuudet olivat paikoin selvästi kovempia kuin peleissä. Klassiset Topin palaverit jatkuivat. Ei voi muuta kuin suuresti arvostaa tapaa jolla Tom Sandell johti laivaa, rakensi joukkuetta, ja ennenkaikkea piti omiensa puolta loppuun asti.

Runkosarjassa ei ihan kärkeen taidettu kuitenkaan sijoittua. Muistini mukaan Gunners voitti runkosarjan, mutta tippui yllättäen Kovjoelle heti puolivälierissä. Me taidettiin voittaa HNMKY puolivälierissä, ja Kovjoki välierissä. Kävellen finaaliin. Jo edellisenä vuonna ’Hude’ Huttunen huuteli voitetun neljännen finaalin jälkeen ’Mestaruus kuuluu meille, ja Vantaalle se tulee!’  

Finaalisarjasta muodostui yksi liigahistorian hienoimmista. Vastassa Viikingit. Joukkue jota meidän ei pitänyt edellisenä vuonnakaan voittaa. Eikä nytkään oltu suosikkeja. SSV:nstä Kurre oli nimittäin napannut viikkarinippuun kohtuullisia nimiä: Japi Perttilä, Vinski Vienola, Arno Karkamo, Juha Perttilä..

Startattiin hyvin. Kaksi tiukkaa ja tasaista vääntöä tuottivat kaksi voittoa. Kolmannessa pelissä Viikkarit ilmoittautuivat taistoon mukaan. Hude Huttunen tasoitti vielä kolmannessa erässä, mutta voitto karkasi meiltä rankkareilla. Neljännessä oltiin vastaantulijoita,ja Lindbergin Tommi vihulaisten maalissa pelasi nollapelin ottelun päättyessä 0-4. Henkinen sodankäynti oli kovaa kulisseissa. Huomasin pelin päätyttyä olevani yksin kentällä palkintojen jaossa onnittelemassa kollega Lindbergiä hyvästä pelistä. Manageri Sandell oli kovaan ääneen komentanut kaikki ’äkkiä helvettiin’ sieltä kentältä.

Herrat Japi ja Vinski leikkimielisesti piikittelivät jo tässä vaiheessa, voivat löysätä vähän viimeiseen finaaliin jos hinnasta sovitaan. Tompalla ja Kaitsulla saattoivat tunteet jopa hieman kuumentua.

Game seven. Eli ratkaiseva viides finaali. Paikalla Pasilassa täysi tupa. Meillä tutut alkulämmöt, eli erittäin kiihkeät fudismatsit hallin vastapäätä olevalla nurmella, josta näki hyvin kun populaatiota valui hallille, ja osa taisi jäädä ulkopuolellekin. Paikalla yksi huipputärkeä osa VFT identiteettiä, eli vuosia mukana matkalla olevat fanaattiset kannattajat.

Urheiluruudun koosteen perusteella 1-0 johtomaali oli Pasi Vänttiselle henkilökohtaisestikin tärkeä. Itse oli hetkeä myöhemmin tutusti kyljelläni, kun Vinski survoi tasoituksen. Toisessa erässä Viikkarit karkasivat jo  3-1 johtoon, eikä myöskään 4-1 ollut kovin kaukana. Huippuvalmentajaksi ja salibandyn monitoimimieheksi myöhemmin noussut Iiro Parviainen, tällä kertaa tuomarin roolissa, hylkäsi kuitenkin 4-1 maalin, oliko nyt sitten mv-alueella tai hyppy, en muista. Ei haittaa.

Nousimme riemukkaasti erän lopussa tasoihin. Hannu Korhonen tuuletti maaliaan pudottamalla mailan ja juhlimalla villisti. Mailan heitosta seuranneen alivoiman kestimme. Kolmannessa Viikinkien monilahjakas moottoriturpa ja erinomainen puolustaja Sami Vidgren rankaisi maskin takaa ja oltiin taas takaa-ajajana. Mutta jatkoaika oli jälleen edessä. Kapteeni Lade Takalan ’valuva kuolema’ yllätti vahvassa maskissa olleen Lindbergin, tilanne 4-4 ja sarja sai arvoisensa lopun.

Jatkoajan tapahtumista ei ihmeemmin muistikuvia jäänyt, sen sijaan Urheiluruudun avustuksella kahdeksannella minuutilla tapahtunut on piirtynyt selvänä verkkokalvoille. Misa Vuorenmaa kääntää maalin eteen, jonne on unohtunut Mara Pitkänen melko vapaaksi. Kunu Turtiasella  ja Toni Huhtalalla oli jo mestaruus aiemmilta vuosilta, mutta kaikille muille tämä oli Se Ensimmäinen.  

Useasti on todettu, että mestaruuden jälkeiset hetket kentällä ovat ne parhaat, mikä varmasti pitääkin paikkaansa, mutta illan tapahtumat eivät paljoa hävinneet vertailussa. Saunat ja juhlahumua Pasilan hallissa, josta asiaan kuuluvasti muutamalla eri pakulla kohteeseen, eli Myrtsin hallin vieressä sijaitsevaan Saluunaan. Täällä kulminoitui osuvasti koko VFT:n menestystarina. Baari täynnä. Viini virtaa ja laulu raikaa Faneja oli uskomattoman paljon, tai siltä ainakin tuntui, ja isot 100+ kiloiset äijät itkivät ja halailivat pelaajia ja toisiaan. Huh. Illan vietto jatkui Petikossa ja myöhemmin Stadin ytimessä. Vahva yhteenkuuluvuus kuvasi hyvin menoa.  Taustat nauttivat ansaitusti, sillä huima määrä työtä oli heilläkin tämän eteen tehty.

Oma tarinani päättyi tähän. VFT jatkoi vielä, ja oli erittäin lähellä toista mestaruuttaan pari vuotta myöhemmin, mutta uskon että kevääseen 1997 osui joukkueen huippuhetket, ja suurimmat tunteet sekä muistot legendaarisesta Myrtsin jengistä, johon pari porvoolaispoikaakin ihan mukavasti kotiutui.

tiistai, 2. helmikuu 2016

Tunteisiin..

Blogin comeback.  Lukuisista pyynnöistä huolimatta kirjoitan jälleen!

Jokunen vuosi takaperin kirjoittelin pientä settiä Ruotsin ja Jönköpingin ajoilta. Elettiin hankalia aikoja; seura oli yhtäkkiä konkurssikypsä, sopimukset uusittu ’voitte lähteä halutessanne pois, mutta juuri mitään emme voi maksaa’.  Viihdyttiin kuitenkin kaupungissa, ja silloin vielä pikkuiset tyttömme kotiutuivat päiväkotiin yms.

Elämä oli kuin ruotsalainen mellanöl. Ihan ok, viihtyisää, mutta ei erityisempiä high pointteja. Rahapolitiikka kalvoi mieltä, vaikutti peleihin, harjoitteluun. Oma vastuu väheni, ja loppukaudesta tuli selviytymistaistelua. Koska ilmoitin että seuraavan kauden optiota ei käytetä, niin turhaahan minua olisi enää kehiin loppukaudesta heittää.

Tärkein, eli palo, puuttui. Kuvaavaa oli että isoimmat hegemonia fiilikset tulivat broidin perheen ollessa kyläilemässä. Hienon talomme (ja aivan huikean perheen kodissa, jossa asuimme yläkerran asunnossa vuokralla) alakerrassa pistettiin broidin kanssa air hockeyssa kunnon Stanley Cup finaali pystyyn, ja katkerasti hävisin Game seiskan kun 9-9 tilanteessa lätty tipahti oman pään lokeroon. Riemun huudot broidilta, tuskainen parahdus (juu, saa tehdä sananmuunnoksia) itseltä. Broidi hyppii ja korkkaa voittojuoman. Itse tipahdan lattialle, ja huomaan melkein itkeväni, ehkäpä ennemminkin siitä ilosta, että saatiin jonkinlaista tunnepiikkiä tällekin kaudelle.

Tästä päästäänkin männäviikonloppuun.  Onnistuin jotenkin sekä valmentajana että katsojana nostattamaan sykkeeni niin korkealle, että melkoista huutoa saatiin kuulla Vaasassa ja Myllypurossa. Tähän asti olen kuvitellut että olisin vääähän edes muita ’parempi’, enkä ole jaksanut oikein dumareille tai muillekaan huudella. Sellainen ärsyttävä ’holier than thou’ – asenne.

Tämä nyt on pikkuhiljaa muuttunut. Katsomossa voi hudella hieman vapaammin, mutta valmentajana olen ollut vielä kohtuu rauhallinen. Mutta nyt Vaasassa pelatussa C tyttöjen SM turnauksen toisessa ottelussa, kun vastustajamme karvasi päädystä, ja rikkoi, niin alkoi tapahtumaan. Tuomari näytti hyötyä meille, peli siis jatkui, mutta vastustaja sitten riisti pallon heti perään, kaksi syöttöä, ja pallo oli meidän maalissa. Tuomari teki virheen, se on selvä. Pidä se hyöty voimassa pidempään tai vihellä siitä rikkeestä se vapari meille.  Virheen taisi tehdä myös koutsi. En nyt tällä hetkellä löydä hirveästi hyviä puolia siitä, että huusin naama punaisena tuomarille asiasta, ja pitkään. Katsomosta ehdoteltiin jäähyä minulle, vastasin yhtä kovaäänisellä huudolla jotain, en muista mitä.

Mitä teki tuomari? No, ei mitään! Voitteko kuvitella, minä huudan kurkku suorana, ja tuomarinainen ei reagoi. Ei ole ilmeisesti kuullut sitä tärkeää elämänohjetta ’kun provosoidaan, on vain kohteliasta provosoitua.’   Sarkasmivapaa suomennos: toimi siis aivan oikein. Pelin jälkeen kävin pyytämässä anteeksi, ja suhtautui tähänkin jälleen mukavasti ja asiallisesti. Well didn’t I feel I fuckin’ asshole.. No, en ihan, mutta tunteet olivat pelissä. Ja vedetään vasta runkosarjaa.

The next day. Vaasasta saavuttiin myöhäisillasta, ja keskimmäinen halusikin lähteä heti aamusta mys vanhemman ikäluokan peleihin Stadin suuntaan. Toisen pelin lopussa oltiin maalin johdossa ja  ilmeisesti päästy vastustajan ihon alle. Pari sekuntia peliä jäljellä, ja meidän likka lähti pallon kanssa etenemään laitaa ylös. Ensimmäinen turhautunut vastustaja haki niittiä ottelun loppuun. Ei osunut. ’Toisesta aallosta’ tullut vastustajan pakki sen sijaan ajoitti ajonsa oikein, niitti kylkeen ja meidän likka katsomon puolelle voimakkaan töötin seurauksena.

Tällä kertaa katsomossa istuneena tässä kohtaa ei isänä tilanne miellyttänyt. Spontaanit huudot, jopa raivoaminen. Helvetti, mitä vahingoittamisyrityksiä. Vieressä taisi istua kyseisten taklaajatyttöjen äitejä. Ilmoittivat että turhaa huudan, mitä järkeä tuomareille on enää hermota. Huusin takaisin, että enhän mä nyt tuomareille huuda vaan noille saatanan..  Nielin viimeisen sanan, onneksi. Saimme kuulla vielä, miten katsomokäyttäytymisemme junioripeleissä oli epäsoveliasta kommentteineen.  En osannut tässä tilanteessa miettiä asiaa, kun pari isokokoista likkaa oli juuri yrittänyt aivan puhtaita niittejä harrastaa, samalla kun joukkueen valmentaja taputtaa vaihtoaitiossa. Haluan uskoa, että taputti oman joukkueen esitykselle.

 Samaan aikaan havaitsin äiteissä tuota melko tuttua ’holier than thou’ –asennetta. Ollaan korrektisti, ei innostuta liikaa. Muutama ’hyvä,hyvä’ huudot ovat ok. Ollaan parempia kuin nuo alkukantaiset jotka huutelevat mitä sattuu ja arvotelevat junioripelaajiakin, jopa.  Ihan ok. Eivät he nyt väärässäkään ole. Säännöt kuitenkin unohtuvat kun omaa likkaa taklataan. Taas läikkyi yli, jo toisen kerran viikonlopun aikana. Jos mun likka hakee tollaisen 5 min jäähyn niitin, niin uskoisin että poistun hiljaisena vauhdilla pois, enkä ala ripittämään muita miten katsomossa käyttäydytään, goddammit..

Mutta näitä tulee, ja uskoisin että tuomaria ja pelaajien vanhempia tulen tervehtimään jatkossakin. Välillä tunteet kiehuvat yli, mutta perkules, näinhän se pitääkin olla!  Pulssi oli vielä kohollaan kun käveltiin hallista ulos. Yllätyin itsekin. Onneksi voitto ja tehopisteet, sekä hyvä ruoka auttoivat kolhuihin. Ei pysyviä vammoja. Isällekään.

Tunteita ja kiukkua pitääkin siis olla. Järki kuitenkin kaikessa. Siinä vaiheessa kun esim valmentajan käytös menee koko ajan sietorajan yli, juniorijoukkueen pelaajien vanhemmat häpeävät koutsinsa käytöstä, ja koko tapahtuma kärsii, on varmasti syytä miettiä kenen takia näissä peleissä ollaan.

Meidänkin sarjassa on muutamia melko kuumaverisiä koutseja, mutta kaikilla on tilanne aika hyvin lapasessa. Tällaisen Sm sarjan, jossa kokoonnutaan yhdelle paikkakunnalle pelaamaan pari peliä/turnaus, hyvä puoli on muiden valmentajien ja tietysti pelaajien näkeminen, ja muiden otteluiden seuraaminen. Muutaman sanasen vähintään pystyy vaihtamaan muiden koutsien kanssa, ja esimerkiksi Vaasassa istuimme hetken hotellin aulassa muutaman muun joukkueen taustojen kanssa. Yksi virvoitusjuoma edessä, pikku hetki salibandymaailman parantamista, ja kiireinen arki tuntui taas hetken vähemmän kiireiseltä!

perjantai, 6. marraskuu 2015

The Barcelona Guide

Klassisesti jäi taas pohjoisen reissu väliin. Pari vuotta sitten sattui naisedarin pelireissu Oulu-Kajaani perheen Kreikan reissun kohdalle. Tänä vuonna oltiin jo pitkä viikonloppu Barcelonassa varattu, kun samalle lauantaille arvottiin C tyttöjen SM:n pisin turnausreissu eli Haukipudas. Eihän siinä vaihtoehtoja ollut, joukkue jätettiin, ei nyt pulaan, mutta.. jätettiin kuitenkin, kun Kilpiän pariskunnan kanssa torstaina lähtö koitti.

Keskiviikkona 28.10 vedettiin pelkälle SM joukkueelle vielä valmistavat treenit, joista muodostui alkukauden huonoimmat. Laiskaa, saamatonta, keskittymätontä.. you name it. Pienet juoksuherätykset väliin eivät juurikaan auttaneet, päinvastoin, fyysisten ja henkisten vammojen johdosta väki väheni. Loppuvenyt näyttivät siltä että kaikki toivo ei ollut mennyttä, mutta pääkoutsi siis valmisti joukkueensa kauden paskimmilla treeneillä, ja poistui vihellellen takaovesta pakkaamaan.. 'my work here is done..'

Torstai 29.10.  Aamuherätys vielä as usual. Skidejä kouluun. Koirat Myrskylän suuntaan luottohoitolaan. Pieni setback ennen kentälle lähtöä, kun mummi toi migreenisairaan vanhimman lapsen kotiin. Näkö sumentunut, puhekykykin hukassa, joten Oulun kokoonpanosta tippui yksi pois. Noh, onneksi mummi ja famu jäivät pitäämään huolta jälkikasvuista.

Flightplan oli siis Lufthansan lennoilla, ja parin tunnin Frankfurt stopilla edetä ikuiseen kaupunkiin, hold on, se oli Rooma? Noh, kohteena siis eurofudiksen mekka, eli Barcelona, jossa jalkapallo on uskonto, yhtä fanaattinen kuin islam, ilman turhia pommituksia. Helsinki-Vantaan lähtöportti oli kaukana Oak Barrelista, joten perinteiset lähtöbisset ja -sidukat vedettiin jossain kahvilassa jonka nimi ei ollut ilmeisen iskevä, koska siitä ei ole muistikuvaa. Maistui kuitenkin. Ja ei ollut yhtään edullisempaa kuin ennenkään.

Koneeseen ajallaan. Lufthansalla saa vielä pikkusuolaista ja virvokkeita veloituksetta, joten viiniä tottakai! Ja reissun lentokonekolmioleipä osa 1/4 koettiin. 'Beef or Cheese?' kysyi lentoemo vahvalla saksalaisella aksentilla. Vaikka 'cheese, please' olisi rimmannut komeasti. niin beef oli valinta, ja maukaskin vielä. Maustekurkkua välissä jopa..

Frankfurt toimi välistoppina mainiosti, suosittelen! Pientä evästä, ja skumppaa, ja pikkuhiljaa kohti Barcan lentskaria. Vaja pari tuntia, ja yhtä kolmioleipää myöhemmin laskeuduttiin. Taksi jätti meidät lähelle hotlaa, johon ei ilmeisesti ihan viereen päässyt, mutta ohjeisti sujuvalla englannilla ja parilla käden liikkeellä: 'there, there and there'.  Just. Ei voi mennä väärin, eihän..?  Muutamat harha-askeleet matkalaukkujen kanssa, jotka onneksi olivat mallia pyörillä/vedettävät, mutta hotelli Ronda löytyi viimein.

Hotelli Ronda on juuri sellainen paikka, joka saa varmasti arvosteluja laidasta laitaan. Miinuksia: varsin riisuttu kalustus huoneessa. Suihku toimi semiok. Ei jääkaappia. Plussat: sijainta erittäin hyvä, aamiainen sisältyi hintaan, ja oli oikein hyvä. Ystävällinen palvelu. Ja varsin edullinen. Eli jos nyt ei ihan luksusta vaadi, niin ei juurikaan moitteen sijaa, ja hinta-laatu erinomainen. Suosittelen lämpimästi, kelpaa varmasti, paitsi jos ei kelpaa.

Koska Frankun välipala ja tuplakolmioleivät olivat sen verran täyttäviä, niin päätettiin loppuilta pärjätä snäckseillä, ja suklaalla. Ja juomalla. Hieman likaisten rillieni takaa haukansilmä paikallisti tiskin takaa pilkottavan Brugal rommipullon. Mr. Kilpiä oli tilanteen tasalla, ja parin litran kokis oli samantien hyppysissä. Game on! Muutamat drinkit, suunnittelut pikkuhiljaa unille.

Perjantai 30.10   Aamulla herätys, ja kohti aamupalaa. Ohuesti kaikkia mietitytti mitä on tarjolla, mutta paahtoleivät, murot, leikkelevalikoima, jogurtit, sekä munakokkeli+nakit toimivat. Kahvit päälle, ja kohti kaupunkia. Säätilaa oltiin katseltu huolestuneina muutaman viikon ajan, mutta aurinko ja +20 ja vähän sen päälle oli erittäin toimiva. Metroliput automaatista, ja näin oli suurkaupungin ensimmäinen etappi maan allakin menestyksekäästi vedetty.Timpan kanssa opastimme seurueemme 'suorinta' tietä kohti pientä kukkulaa, josta lähti hulppea köysirata kaupungin yli kohti rantaa.

Rannalla varpaiden välimerikastelun jälkeen löytyikin viihtyisä rantabaari, jossa päivän ensimmäinen sangria suuntasi kohti ääntä. Uskomattoman kokoisten huvijahtien vierestä suuntasimme rantakatua pitkin kohti pääkatua, La Ramblaa, joka ei nyt ihan erityisesti säväyttänyt. Ramblalla hinnat ovat melko kookkaita esim ravintoloissa, mutta lukuisilta sivukaduilta löytyy ravintoloita ja muita putiikkeja, näitä pikkukatuja on varmasti mukava kuljeskella. Me hyppäsimme metroasemalta kohti kuuluisa Sagrada Familiaa. Aikamoinen pytinki, palan matkaa Porvoon Kirkkoakin suurempi. Hinnat ja jonot tekivät sen että sisään ei pyritty, mutta lähistöllä nautittiin sitten myöhäinen lounas. Sangriat ja kana-annokset ajoivat asiansa viihtyisässä ulkokupilassa, jota ei häirinnyt edes kerjäläinen joka jähmettyi seisomaan viereemme jonkun skidin kuvan kanssa, jonka on ilmeisesti aiemmin omalla iPhone kutosellaan ottanut.  Kohta tuli trubaduuri, veti pari biisiä ja tuli pysymään josko pidimme musiikista. 'Would you like to make a contribution?'  No thank you, maybe later, viljelin vastaukseksi, mutta heebo veti johtopäätöksen ja siirtyi eteenpäin.

Seuraava trubaduuri iski metrossa, vetolaukulta näyttänyt paljastuikin äänentoistolaitteeksi, ja kohta alkoi E tytöt kokoinen pikkuherra vetää heleällä äänellään paikallisia ikivihreitä. Semmottia.. Hotellilla pienen refreshuksen jälkeen tutkiman vielä lähiostaria ja -ympäristöä, josta lopulta päädytään Timpan kanssa Bracafehen hotellin viereen. Kahvista en tiedä mutta viini ja sangria on ihan bra. Hyvä tovi vierähtikin tässä, ja koska kolmioleivät olivat jo unohtuneet, niin listalta iltapalaksi vielä Club Sandwich. Tämä olikin ihan maukas, vaikka sandwich tarkoittikin nähtävästi hampurilaista..

Lauantai 31.10     Aamutoimet, voidaanko sanoa jo rutiinien mukaan. Avauskohteena tänään unelmien teatteri, eli FC Barcelonan kotistadion, Nou Camp. Matkat kun varattiin, niin taskussa oli jo liput huippupeliin Villarealia vastaan, mutta nämä pirun katalaanit siirsivät sen sitten viikolla eteenpäin, mahduttaen kuitenkin tälle lauantaille vieraspelin jossain Madridissa.. Onneksi Camp Nou ympäristöineen ja kauppoineen oli aikas huikea mesta. Virällinen fanikauppa, kolme kerrosta kaikkea mahdollista, ja osassa sälästä oli hintakin yllättävän kohdillaan. Virallinen pelipaita toki satasen, mutta Ramblan sivuilta löytyy hyvälaatuisia semivirallisia, joihin painavat pyynnöstä numeron ja nimen, alle 40 egeä. Stadionvisiitin ja pienen virvoittelusession jälkeen kohti Heron City ostaria/outlettia, metroon jälleen ja varmoin askelin mentiin ensin melkein kaukojunaan, ja sen jälkeen yhtä varmasti väärään metroon, ja väärään suuntaan. Saavutettiin yhteinen konsensus siitä, että naisten piikkiin meni.

Samalla tuli seurattua omien taistelua Oulun suunnalla. C tyttömme nappasivat emäntäjoukkueesta rutiinvoiton, mutta seuraavassa, vain yhden pelin tauon jälkeen Loisto Turusta sai kunnian katkaista oli vuoden kestäneen tappiottomien sarjan. Tasainen ja hyvä matsi kääntyi Loiston 3-2 voitoksi. Mutta tästä on ihan hyvä jatkaa. Myös meidän jatkaminen onnistui kun löydettiin tie oikeaan suuntaan menevään kulkuvälineeseen.

Heron Cityn kulmilla löysivät meille pari kpl junnupelejä pikkastadionilla. Siinä teille, fudistahan te halusitte katsomaan.. :)  Heronin ostarilta tutusti virvokkeet parissa eri kuppilassa, joista maan tasalla oleva enmuistanimea ei ei tarjoillut englannin kielta, ja viinilasillisen tilauskin tuli yllärinä, kun kaveri selosti jotenkin että tässä pullo, ei kylmää. Menköön. Tuli sitten kohta tarjoilija selostamaan paikallisella kielellä jotain, jota ei ymmärretty. Piti pienen tauon ja yritti uudestaan. Koska meidän espanjan kielen taito ei ollut ratkaisevasti parantunut kymmenessä sekunnissa, niin joutui jo vähän tiukemmin ohjeistamaan kaveria hakemaan jonkun joka auttavasti edes osaisi selittää mistä kyse. En suosittele. Kakkoskerroksen Barcelona-Sydney bar sen sijaan onnistui palauttamaan uskon tähän paikkaan. Shoppailtiin myös muistaakseni vähäsen.

Illalla suuntana Ramblan ympäristö ja suositelut Plade Reial aukio, josta raventeli Les Quintze Nits. Paikallistenkin suosima, johon muutama minuutti jonotettiin jopa sisään. Listan hinnat olivat yllättävänkin huokeat, noin kympin korvilla, vaikka lisäksi joutui tilaamaan erikseen lisukkeet, eli riisin tai jotkin potut. Itse otin listan kalleimman setin, eli alle 14 egeä kustantaneen lampaan joka oli erinomainen. Timpan piffi oli oikein hyvä ja naisten kana-annoksetkin melko ok, eli hinta-laatu toimi, miljöö hieno, palvelu tutusti ei ihan kreikkalaistyyppisen hyvää. Suositeltava. Samalta aukiolta löytyi muitakin mestoja, eli ehdottomasti kannattaa tulla syömään, lounaalle, tai drinksuille tälle aukiolle!

Sunnuntai 1.11    Viimeinen päivä, joten aamusta liikkeelle, ja kohti Placa de Cataloniaa, Ramblan pohjoispäähän, johon käveli hotelliltamme todella nopeasti. Kauppoja muutamat läpi, ja pikkuhiljaa kohti satamaa, eli parin kilometrin mittaisen pääkaudun eteläpäähän. Oltiin niin reippaita poikia Timpan kanssa, että ansaittiin stoppi, ja eiliseltä Placalta valikoitui aurinkoterde, jossa tutut oluet ja sangriat virtasivat. Siitä matkattiin rantaan kohti Maremagnum ostaria, joka on auki joka jumalan päivä, eli jos olet pyhänä Barcelonassa, ja haluat shoppailla, niin tämä mesta on ok, ja always open. Jos haluat shoppailla, noh, esim hotelli Rondan vieressä olevassa viihtyisässä Merekeskusta muistuttavassa kojukujassa, niin sitä ei kannata jättää viimeiselle sunnuntaille, totesimme..

Onneksi akuutimpi shoppailutarve oli tyynnytetty, ja ennen illallista ansaitut brugalkolat tuli sitten kumottua. Tuo kiinalainen rafla tuossa vieressä houkutteli, bongattiin se ekana iltana, ja haisteltiin tilannetta lauantaina. Oli silloin kiinni, ja samaten nyt. Eikun taksi alle ja Ramblalle,koska kiinalaista piti saada. Nopeasti löytyi ja maistui. Kinkkisafka ei kyllä koskaan petä.

Maanantai 2.11    Taksi oli tilattu hotellille klo 7.20 joten toiveet seiskalta alkavasta aamiasesta olivat relaistiset. Munakokkelit eivät kuitenkaan ehtineet pöytään kun piti jo hypätä n 200 kiloisin 80 vuotiaan setäihmisen kyytiin, joka hengitti yhtä raskaasti kuin.. 200 kiloinen vanha äijä. Varmistin tasaisin väliajoin että seppä oli hengissä, mutta muutamaa puolivahingossa tapahtunutta kaistanvaihtoa lukuunottamatta päästiin hyvin lentokentälle.

Lento oli hiukan myöhässä. Tunti ja 40 minuuttia vaihtoaikaa, antaa hiukan liikkumavaraa mutta ei paljoa. Vartin extraodottelu vielä koneessa, ja liikkeelle. Vieressäni istunut kanadalaismies jututti puolet reissusta, ja ehdittiin käydä läpi kanadan luonnonvarat, kaivostyöt, maahanmuutto, hintataso, meksikolaisten siirtyminen jenkkeihin, Suomen hallitus, EU, pakolaiset, elämäntavat ja muutama muukin asia. Sitten reality check, ja katsoi jatkolennon Toronton boardingin alkavan klo 13.40. Kello näytti klo 13.35 kun laskeuduttiin. Lentoemo kevensi tahattomasti tilannetta 'Welcome to Frankfurt...  We have just landed here'  ja sitten pidempi tauko. No shit, really?!!!  Sitten vielä 10 min odotus kun jumbojetti oli paikalla mihin meidän piti päästä. Kanukkineito käytävän toisella puolella tuskastui myös, toinen lento Montrealiin lakoi lastaamisen 13.50.  Toivotimme onnea, tarina ei kerro miten kävi..

Meillä ei hätää ollut. Ehdittiin hyvin jopa Pretzel stopille, vaikka vatsanpohjaa täytti vielä kolmioleipä 3/4. Oluille tai lisätuliaisille ei jäänyt kuitenkaan aikaa, sillä melko suoraan koneeseen mentiin mekin. Viimeinen etappi ja lentokoneen lisäksi myös tuttu 'beef or cheese?' kysymys jälleen ilmassa.

Loppu sujui kommelluksitta, ja illalla oli kotona sitten taas koko perhe, kun dogitkin oltiin saatu hoidosta back. Paluu arkeen ja heti valmistelemaan nuorimmaisen Halloween synttäreitä, but that's another story..

  • Taustaa..

    Ohuesti background infoa.. ihan himpun yli neliky.. kakskymppinen heebo Porvoosta. Perheeseen kuuluu vaimo, ja 3 lasta + 2 koiraa. Kaksi vanhinta skidiä on tytsiä, 13 ja 11 v (ok tuohon kuivui tuo kakskymppinen-läppä, koska ei olla lähi-Idän suunnalla). Nuorin jäbä on 7 v. Postauksia tasaisesti pääasiassa omasta arjesta ja salibandystä, uutisista omassa päässä muokattuja läppiä joita en jaksa kokoajan FB:hen suoltaa. Näillä eväillä..