keskiviikko, 1. tammikuu 2020

A decade of hopes and fears

Jumaprkl sentään minkälainen vuosikymmen jää kohta laskevan esiripun taakse! Lyhyt recap omalta osaltani;

Ajattelin tuossa aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun muutettiin nykyiseen taloomme, että alkava decade olisi seesteisempi ja tapahtumaköyhempi kuin edellinen. Vuosiin 2000-2009 kun mahtui kaksi erillistä, yhteensä kolmen vuoden, visiittiä Ruotsiin, kolme kappaletta maailman parhaita lapsia, yksi kappale omakotitalon rakentamisia, itsensä etsimistä työmaailmassa, ja tukku helvetillisiä muuttoja.

Vuosikymmenen startti meni työpoliittisesti ihan mainiosti, Minimarket Express hommat alkoi, ja vaihtui pari vuotta myöhemmin Runebergin Makeistukkuun jossa viihdyin loistavasti! 2010 alussa oltiin vielä visusti korisperhe, ja vannoin että koutsihommiin en ryhdy, missään lajissa. Koriksessa mirkotyttöjen jojo-hommat oli omat maksimit.

Niinpä kuitenkin keskimmäinen tyttö alkoi pelailemaan säbää, ja vaikka hetken oli vielä kaukana hallilta, niin 2012 syksyllä, kun vanhin likkakin lähti mukaan, niin, no, ok, voin mä tulla apuriksi. Vuotta myöhemmin sitten jo legendaarisen Mika ’Coach Römperi’ Strömbergin koutsitiimissä liiganaisissa pallojen kerääjänä.

Syksy 2013 oli mainiota aikaa! Työ Runebergillä oli erittäin mielekästä, perheen kanssa käytiin upealla Rodoksen lomalla, ja broidin kanssa agendalle mahtui vielä vallan mainio poikien reissu Abu Dhabiin formuloiden aikaan.

2014 toi sitten kurjempia asioita eteen. Vaimon syöpädiagnoosia tuli shokkina juuri kesälomien alkuun, ja tätä seurasi irtisanominen duunista; kollegan kanssa olimme tehneet hyvää jälkeä, mutta yrityskauppojen jälkeiset järjestelyt olivat sellaiset, ettei meitä tarvittu. Great. Onneksi läheisten apu ja tuki oli ja on korvaamatonta, joten posilla eteenpäin, ja joulua vietettiin läheisten kanssa iloisissa merkeissä Kanarialla.

Muutama vuosi meni vauhdilla, jossa erilaisia yrityksiä duunipuolella, mm. kiinteistönvälittäjänä. Pää oli ajoittain hajota, tuskastuminen tuntui luissa ja ytimissä, mutta suhteellisen normielämää pystyttiin elämään. Valmennushommat tyttöjunnuissa oli iso henkireikä, siis juurikin tuo homma mihin vannon etten ryhtyisi koskaan..

Hoidot tehosivat vaimon syöpään, ja kohta skoolattiinkin elämälle. Pelko ei tietenkään täysin väisty koskaan, mutta aika nopeasti muistuu mieleen nykyään nauttia joka hetkestä. Enjoy it while it lasts, muistutan itselleni hetkinä, kun synkkyys on vallata mielen.

2018 alussa aloitin nykyduunit OutsourceIT Oy:ssä, jossa olen viihtynyt tähän päivään saakka ihan hyvin. Josko tästä lähtisikin käyrät ylöspäin. Kesällä 2018 tuli kuitenkin murskaava uutinen, kun vaimo oli sairaalassa pienen rohinan takia. Syöpä oli palannut ja levinnyt aggressiivisesti. Ei vittu, antakaa nyt meidän perheelle pikku breikki, jumalauta!! Melkoisen syvällä käytiin, mutta ei kun tulta päin. Keskimmäisen rippijuhlat sattuivat tuohon aika heti, mutta hoituivat hienosti. Toiston paikka tähän; ystävät, sukulaiset, läheiset, aivan mahtavaa tukea ja apua. Vaimon hyvä ystävä, niin ikään syöpädiagnoosin aikoinaan samoihin aikoihin saanut, lensi ulkomailta heti käymään meille. Tuli melkein tippa linssiin, kun he keskenään nauttivat kuohuvaa, nauroivat, ja nauttivat vain ja ainoastaan tuosta hetkestä, tuosta illasta, kuin maailmassa ei mitään murheita ikinä olisikaan.

2019 ja hoidot ovat tähän asti olleet toimivia, ja pienten hankaluuksien jälkeen vaimo on työelämässä. Elämää eletään enemmän ns hetkessä, mutta on tässä plänejäkin lähivuosille! Ei voi muuta kun ihailla vaimon asennetta ja taistelutahtoa, olen 100-varma, että oma pää olisi tässä tilanteessa aika helvetin paljon heikommassa jamassa.

Onhan tässä vuosikymmenen aikana tuo skidiosastikin kasvanut. Pari vuotias nuorimmainen on jo kuudennella, ja ilahduttavasti pelailee nykyään sählymokkena! …kokeiltuaan ensin lajia kentällä, ja sen jälkeen lyhyt visiitti fudiksen pariin. Molemmat likat ovat ehtineet jo lukioon, ja pelit jatkuvat säbässä myös heillä, mikä onkin todella hieno juttu.

Tilanne tällä sekunnilla semistabiili, työt, vaimon tilanne, lapset yms, mutta kuten huomattu, kaikki voi muuttua muutamassa minuutissa.

Oikein hyvää Uutta Vuotta kaikille! Muistakaa, life is NOW!!

perjantai, 6. joulukuu 2019

Prague Notes - 2019 edition Part 2

PE 9.8  ’Looking forward to looking back on days like today’

Vaikka Prahan sää oli keskimäärin todella lämmintä, niin Branikin kattohuoneistomme oli nukkumisen kannalta melko mukavan viileä. Kattoikkunamme oli auki koko ajan, ja tuuletinkin oli tarjolla. Mukavat unet siis alla kun herättiin turnauspäivä numero kakkoseen.

Aamupalalla tuttu sämpylä+kinkku+muna+kahvi kombo katosi kohti ääntä, ja likkojen perinteisen aamureippailun jälkeen suunnattiin jälleen kohti Hamria. Sirkushuveja oli siis tiedossa, ja koutsien sinnikkään vakoilutyö kertoi, että luvassa oli taidollisesti lohkon heikoin joukkue, mutta odotuksissa silti hankala peli, mikäli hommia ei tehdä täysillä. Cirkus Praha vastasi odotuksia, ja PSS-tyttöjen pelaaminenkin oli vain riittävällä tasolla. Tuloksena perussuorituksella 5-0 voitto, lohkon piikkipaikka ja iltapäivävapaa ennen illan playoff-vaiheen avausta.

Eipä aikaakaan, kun Whazappiin napsahti käskevällä sävyllä: Jupu ja Kana! Court nro 5! Mestareiden kutsuun oli vastattava, joten Game On! Pelin taso nousi hieman eilisestä. Erävoitot menivät tasan tällä kertaa, mutta tunnetusti viimeisimmän erän voittanut jää hallitsevaksi. Koutsiosasto paikkasi hieman kilpeään, kun kivuttiin tie breakissä 3-6 tappioasemasta vielä voittoon. Kuohujuomat odottivat jälleen terdellä, jossa huuhdottiin jälkipelien puimisen ohessa kuplivat kurkkuun.

Kun vanhemmat ja pelurit karkasivat pesun kautta kaupungille, niin meillä jatkui vakoilutehtävät. Illan vastustajaksi selviytyi Tatran Stresovice, tuttu nimi männävuosilta, ja omalta peliuralta muistui mieleen yksi varsin tiukka EuroCup ottelukin. (tästä snadi tarina myöhemmin)

Tältä päivältä jäi kaupunkivisiitti väliin, mutta onneksi kuvamateriaalia nähtävyyksistä, jokiajeluista, katedraaleista ja tietenkin terassitarjonnasta jaettiin auliisti whazappiryhmässä. Pikkuhiljaa kannustusjoukot löysivät tiensä hallille, jonne pelipaliksen jälkeen joukkue oli jo siirtynyt. Minimitavoitteena oli ehdottomasti selvitä lauantaille, eli Turnauspäivä kolmoselle. Lauantain ohjelmastakin toivottiin pitkää, ja mahdollinen finaali olisi vuorossa sunnuntaiaamulla. First things first, eli Tatran oli selvitettävä, muuten pelit olisivat ohi.

Hermostuneen startin jälkeen päästiin kuskin paikalle, kun Marikaa rikottiin maalintekotilanteessa, ja Viivi taituroi pilkun häkkiin. Toisessa erässä kannattajat saivat lisää aihetta riemuun kun Bebe niittasi meidän kahden maalin johtoon. Pinja jatkoi nollapeliputkeaan, ja illanviettoon päästiin jatkopaikka taskussa! Sivuhuomiona todettakoon että Tatranin ykkösjengi on Tsekin liigan huippuporukoita, ja pelaa tässäkin turneessa Naisten Eliittisarjassa. Silti, ihan mukava voitto meiltä!

Hallissa alkoi olla muutenkin jo playoff-tunnelmaa; rummut paukkuivat, ja kannatuslaulut olivat epäsuomalaisen kovaäänisiä ja loivat huiman fiiliksen kaukaloiden ympärille. Musiikki pauhoi tutusti myös PSS-leiristä, iloinen puheensorina ja nauru kertoivat erinomaisesta fiiliksestä ja yhtenäisyydestä. Yksi reissun suurimmista tavoitteista näytti pikkuhiljaa täyttyvän.

Iso osa pelureista ja vanhemmista siirtyi illalla hotellin lähellä olevaan viihtyisään Il Giardino pizzeriaan, jossa nykyään puhuttiin jo erinomaista englantia. (toisin oli 4 v sitten reissulla). Samalla kun Kili tilaili yhden reissun neljästä salamipizzastaan, niin mä, Coach Kana ja Manager Pete saatiin eteemme jopa mahdollisesti ansaitut olut- ja viinilasilliset. Skoolattiin tässä kohtaa jo erinomaiselle reissulle, sekä toki jatkopaikalle. Hetken päästä mainioksi osoittautunut salamilätty ilmestyi eteen, ja katosi nopeasti vatsan pohjalle. Mainio päivä takana!

 

LA 10.8 

Klo 10.30 oli lauantain GameTime, joten hitusen myöhemmin sai herätyksen viritellä kännykkään. Aamu valkeni aavistuksen sateisena ja harmaana, mutta ravitsevan aamupalan ja palaverin jälkeen päästiin kuitenkin kuivin jaloin Hamriin, jossa jälleen taisteltiin. Jo eiliseltä tuttu playoff tunnelma yltyi entisestään, kun kannustuskuorot ja rumputorvi-yhdistelmät buustasivat pelaajia hienoihin suorituksiin. Meidän vuoro koitti kohta, ja vastassa oli vaihteeksi suomalaisväriä.

Coach Kanan kanssa jäätiin siis vakoilemaan tulevaa vastustajaa eilen, kun Tatranin taitavat junnutytöt haastoivat Huono Veto nimisen yhdistelmän, jossa rutiinia ja kokemusta löytyi ihan liigatasolta asti. Suomalaiset löivät lopulta pilkkukisassa tsekit, ja näin asteli askin toiseen päähän meitä vastaan.

Lauantaiaamun matsisi starttasi, ja tällä kertaa vakoilutyö ei tuottanut toivottua tulosta. Vanhemmat konkarit olivat terävämpiä, ja omasta koneesta ei saatu ihan maksimeja puristettua irti. Eka erä oli vielä hallinnassa, ja paremmille paikoille päästiin, mutta kun onnistumisia ei tullut, niin tuttu klisee toteutui, ja vihulainen iski heti toisen erän alkuun. Tasoitus ei ikinä nähnyt Hamrin hallivaloa, ja omissa kolisi vielä tyhjiin muutama sekunti ennen summeria. 0-2 tappiolla tie turnauksessa nousi pystyyn.

Muutamat surulliset ilmeet oli pelureilla hetken kasvoilla. Joukkuekuva kuitenkin ilmoille, ja pikkuhiljaa tappion tuska karisi jengiltä. Koska taivaalta muutama pisara vielä valui, niin tennikset oli tältä reissulta paketoitu. Vanhempien kanssa skoolattiin halliterdellä kuohujuomat kuitenkin varsin onnistuneen turnauksen ja erinomaisen reissun johdosta. Samalla tartuin luuriin, ja varasin koko remmille ison pöydän Hard Rock Cafesta, jossa viime reissun tapaan päätimme kruunata reissun yhteisellä dinnerillä.

Koska päivä oli vasta aluillaan, oli porukoilla aikaa tutustua vielä tarkemmin kaupunkiin, joten jengi jakaantui eri suuntiin. Pienet chillailut hotellilla, ja Kanan kanssa osoite olikin kohta tutusti Branikin viihtyisä terde, jossa summattiin turnausta virvokkeiden kera.

Pikkuhiljaa siirryttiin kohti ydintä, ja koko joukko saatiin komeasti kasaan parin vuoden takaa erittäin tuttuun paikkaan, eli Hard Rock Cafen yläkerroksista oli varauksessa sama pitkä pöytä. Turnauksen lopullinen sijoitus jäi sivuosaan, aivan kuten pitikin, ja mainio reissu ikään kuin kruunautui mahtavaa illan viettoon, jossa nautittiin hienossa miljöössä safkasta, sekä toistemme seurasta!

Hard Rockista osa vanhemmista ja likoista siirtyi hotellille, muutamat pelurit lähtivät Prahan yöhän bielttämään, ja yksi vanhempien seurue valtasi voimalla kasariklubin. Taustaporukka siirtyi joen äären kisajatkoille, jossa nautittiin parit juomat, ja bongattiin ErVi-pelureiden lisäksi myös maailman tähtiä. Yöllinen kävely keskustan läpi vielä illan päätteeksi, ja takavasemalle jäi myös paikallinen kasino, joten allekirjoittaneelta jäi live-pokerit väliin tällä kertaa.

 

SU 11.8

Pelit ohi, joten ravitseva aamiainen vasta viime tinkaan. Shoppailun lisäksi muutakin ohjelmaa oli, sillä Harmin hiekat kutsuivat seireeninomaisesti. Beach-volleyt siis käyntiin, ettei sportti unohdu tältäkään päivältä. Sportin vastapainoksi ohjelmassa oli loogisesti siirtyminen viimeistä kertaa Harmin hulppeille terasseille. Crowmoorit ja oluet kitaan, ja viimeinen päivä oli vauhdissa.

Viimeinen päivä sisälti lähinnä rentoa chillausta, osalla toki kaupungin nähtävyyksiä katsellessa. Taustaosastosta Manager-Pete suuntasi pidemmälle, kohti kuninkaanlinnaa, mutta koutsipuoli ei kovin pitkälle jaksanut. Illan päätteeksi iso osa päätyi lähistön tuttuun italialaiseen, ja lihaisa salaatti eksyi allekirjoittaneen pöydälle. Viinit kylkeen, ja kohta olikin aika paketoida kamojen lisäksi koko reissu.

Branikin kiinalainen ravintola järjest vielä ylimääräistä ohjelmanumeroa, kun terdelle oli viritetty iso skriini, ja henkilökunnan designated IT-guru yritti saada projektoria toimimaan. Koomisen räpellyksen jälkeen jonkinlainen Jackie Chan-pätkä lähtikin pyörimään, vaikka viimeisen terdeillan pystyi hyvin pärjäämään ilmankin.  Väki vähentyi, mutta pikkutunneille paranneltiin pienellä porukalle kuitenkin säbä- ja muutakin maailmaa.

Seuraavana aamuna olikin siirtyminen lentokentälle, ja jälleen saatiin muistojen albumiin useita hienoja hetkiä! Kiitokset täältä näin pitkän ajan jälkeen vielä kaikille mukana olijoille, ja kotijoukoille jotka mahdollistivat matkan!

 

…ai niin, viittasin tuossa aiemmin Tatranin kohdalla siihen, että yksi EuroCup olltelukin muistui mieleen.. Kyseessä oli siis Eurooppa Cup Tukholmassa vuoden 2001 lopussa. Paineet kyseisessä alkulohkon viimeisessä ottelussa olivat kovemmat kuin koskaan. Why, you ask..? Well..

Hävittiin SSV:n kanssa Ruotsin Haningelle alkulohkossa, ja yksi voitto joka oli plakkarissa jotain heikompaa vastaan ei riittäisi. Viimeinen peli oli juurikin tsekkiläistä Tatrania vastaan, pitäisi normipelillä voittaa.  Mutta mitä helvettiä Tatran ottikin ohjat käsiin, ja meni johtoon. Painetta toi se pikku sivuseikka, että meidän jengiläisten vaimot ja tyttöystävät oli isolla porukalla juuri laivalla matkaamassa Tukholmaan seuraamaan MEIDÄN välieriä ja pronssi-/finaalipeliä! Joo, tervetuloa, kiva että pääsitte! Pelit on kyllä jo loppu…

Tatran oli parin maali johdossa kahden erän jälkeen. Noustiin kuitenkin tasoihin, ja ennen voittomaaliamme mielessä kävi, että pirun kiva olis lipsauttaa veskarina nyt yksi helppo omiin, ja pilata kaikkien reissu.. Lopulta 5-4 voitto, ja edessä oli onneksi vielä viikonlopulle pari mitalipeliä.

tiistai, 13. elokuu 2019

Prague Notes - 2019 edition Part 1

’Ok, this might be a bad idea..’

 

The Prague notes – 2019 edition

Ok, so where was I…   Hankala paikka kylmiltään muistaa mihin tämä jätettiin, mutta kokeillaanpa herättää henkiin tätä osiota netin takanurkasta. Ja mikä onkaan parempi paikka aloittaa raapustaminen, kuin pienimuotoinen tyhjiö, joka ehti muodostua pikkuhetkeen jälkeen jälleen upean Praha-reissun, ennen kuin arkiaskareet veivät taas mukanaan.

Blogin otsikko pitänee pieniltä osin paikkaansa vielä; Erakko? noh, sillä omalla jännällä tavallaan, joka jostain kirjoituksesta aukeaa osittain. Sählyääliö? ..noh, sählyssä mukana, ja definitely ääliö. Pokeri? Hyvin pienesti netissä ja vielä pienemmin livenä. Painonpudottaja? Hell Yes, nyt ja aina. Viisaudet? Sure….  Blogin suhteen on esitetty aika ajoin toiveita, lähinnä että älä aloita, mutta toiveiden vastaisesti; here goes!

Asiaan!: Homman nimi on siis Praha, johon suunnattiin tällä kertaa Porvoon Salibandyseuran A-tyttöjen kanssa turnausreissulle. Neljä vuotta siis kulunut reissusta, josta raportoin täällä aiemmin, ja tuolloin mukana osin samoja likkoja, silloin ikäluokkaa C-tytöt. Tähän väliin mahtui myös raporttivapaa 2017 tehty B-tyttöjen vastaava matka, ja nyt siis monella jo kolmas kerta vuorossa Tsekin helmeen. Pidemmittä puheitta, hypätäänpä matkaan:

KE 7.8   ’Ei kaikista jouhevin matkapäivä’

Meidän huushollissa kello soi aamulla 3.25, eli näppärästi vajaa pari tuntia nukahtamisen jälkeen. Prahaan matkasi kokonaisuudessaan jälleen laaja rytmiryhmä, 16 peluria + 15 vanhempaa, including Coach Kana, Manager Pete, sekä meikäläinen, apukoutsi. Suurin osa matkasi Finskin aamupäivälennolla, osa saapui iltapäivästä, mutta minä olin suuressa viisaudessani varannut Frankfurtin kautta lennot, ja lähtö oli rapsakasti klo 6.00. Noh, ollaan hyvissä ajoin kohteessa, ehtii levätä päivällä!  Or so I thought.

Lufthansan turvalliset saksalaiset siivet (hups, täysin tahaton ja mauton viittaus German Wingsiin) toimittivat meidät varmasti Frankkuun. So far so good. Matkassa meidän seurueessa kahdeksan pelurilikkaa, ja kaksi ’vastuullista’ vanhempaa, mä ja Kana. Parin tunnin välilaskun aikana ilo ylimmillään ehdittiin koko remmi kahvi/sämpylä jonoon, kun äänensävyltään pelottavat kilahdukset kuuluivat kännyköistä. Lentonne Frankfurt – Praha on peruttu!

Amanda oli ensimmäinen, joka analysoi tilanteen, ja mietti mitä tulee tehdä. Me Kanan kanssa analysointiin samaan aikaan Caesar-sämpylän ja salamipatongin plussia ja miinuksia. Pikkuhiljaa jatkosuunnitelmat alkoivat realisoitua: Mä, Kana, sekä Viivi, VenlaN, Nopi ja Ronja saatiin ihan ok jatkoyhteys, eli 2-3 tunnin extraodotus. VenlaO, Bebe ja Sonja saivat asetella piknikin terminaalin sopivaan nurkkaan vielä kolmeksi lisätunniksi. Amanda sen sijaan katosi jo portille, sillä katsoivat että miksei lennätetä likkaa vaikkapa vielä Wienin kautta.

Jottei homma ihan näin helpoksi mennyt, niin tietysti piti fixata Prahan pään kuljetukset uusiksi. Koska alun perin meidän ja suoran Finksi-lennon poppoon piti olla yhtäaikka Prahassa, ja meille oli kimppabussi varattu, niin joudun käärimään hihat, ja pyyhkimään sämpylän murut suupielistä. Meikäläisen projektina siis meili- ja soittorumba Prahan päähän. Ystävällinen asiakaspalvelija sanoi että homma klaari, auto tulee noutamaan 23 henkilön sijaan 13 hahmoa, ja meidät 10 parilla eri keikalla myöhemmin, vahvistus tulee meilissä. Hyvä Jupu, nohevasti hoidettu, nyt homma pelittää taas!  Or so I thought.

Vahvistus tulikin, mutta jotenkin olivat saaneet PSS Girls Floorball tilauksen muutettua. Kyltissä ja tilaajan kohdalla mystinen Oi Vehve On (selvisi myöhemmin, että nimimysteeri oli miesten jengi Suomesta niin ikään, epäselväksi jäi missä promillelukemissa tuo nimi oli keksitty). Hintaakin oli ilmestynyt sovittua enemmän, koska kyytiin oli lisätty Praha-passit, sekä 13 x 0,5 litran Budweiser. Varmistin vielä eka erän henkilömäärän ja sanoin että bisset voi jättää, ei olla niitä tilattu. Kiitti tiedoista, ja oli tilausvahvistuksesta poistanut Praha-passit. Bisset jäi.

Samalla kun selvittelin meidän muiden lennon numeroita, ja infosin niitä Praha-kuljetukselle, niin käytin hieman vaativampaa verbaaliviestintää, ja totesin että mun nimi ei ole Pekka, (terveiset oi Vehve onin Pekalle), ja sanoin että sysää nyt ne Budweiserit takas varastoon. Päättivät kuitenkin jumaperkele laittaa mulle yhtä tiukan paluuviestin, jossa vaadittiin kaikki lentojen numerot uudestaan! Olivat samalla sysänneet Budit piiloon, mutta hinta sama ja bissen merkki oli vaihtunut Pilsner Urguelliin!! Huusin Frankfurtin lentokentän aulassa melko voimalla jo että Voi xxxxx xxxxx xxxxx miten vaikeeta tää voi nyt olla…

Jos nyt skipataan muutama tunti eteenpäin, niin kaikki pääsivät hotellille, Amanda myös Wienin seikkailun jälkeen, vaikka pelikassi saapuikin vasta aamulla muutama tunti ennen ensimmäistä turnausmatsia. Ai niin, kuljetusfirman viimeisessä viestissä pahoiteltiin syvästi sitä, että oluiden tilaaminen olisi pitänyt tehdä aiemmin, eikä valitettavasti pystyneet sitä autoihin toimittamaan.

Logistiikkavastaavana (hyvin lähti, eikö vaan?) olin valinnut meille edelliseltä reissulta tutun hotellin Branikin, koska kesken loppuneet ranskalaiset, pienet huoneet ilman ilmastointia ja jääkaappia, sekä paikoin tyly palvelu jäi mieleen. Pitäähän nyt prkl uusienkin kärsiä!? Toisaalta edullinen hinta, viihtyisä terde, kiva piha-alue ja loistava sijainti toivat muutamia merkittäviä plussia valintakriteereihin. Ihan ekan reissun Hotelli Monica oli varattu, olisi ollut harkitsemisen arvoinen uima-altaan ja upean maiseman takia, vaikka nousu joen korkeudelta hotlalle oli pirullisen rankka, jyrkkä ja pitkä.

Iloisia ilmeitä näkyi heti hotelline terassilla, mikäs siinä hymyillessä kun on paikallisen panimon parasta vaahtopäätä tuopissa, ja lennotkin mennyt moitteetta, saatana… No, eikun nopea majoittuminen, ja kohtapuoliin Coach Kanan ja Manager Peten kanssa suunnattiin ratikka/metro yhdistelmällä kohti kaupungin toista laitaa, jossa piti hoitaa ilmoittautuminen turneeseen. Kyseessä massiivinen Czech Open, eli tällä kertaa aikuisten turnaus, jossa osallistuimme Naisten Avoimeen sarjaan. Aiemmin väänsimme siis Prague Gameseissä, eli junnuturneessa. Kirkkaimpiin valoihin siis!

Iltasafkat, kaupassa käynti, josta mukaan tarttui laadukas parin euron viinipullokin, ja pian oli päivä pulkassa. Illalla pidettiin pikku reissumöte likkojen kanssa, ja samalla myös vanhempien kanssa kohotettiin kolpakot kohti taivasta ja skoolattiin hienon reissun alkutahdit ilmoille. Reissuväsy oli jonkinlainen, ja heti seuraavana päivänä oli aikainen herätys, sillä klo 8.40 ja 10.40 peliajat eivät antaneet armoa!

TO 8.8  ’Let the games begin’

Kirjaimellisesti samat parin vuoden takaiset sämpylänoloiset oli aseteltu ei niin hulppean aamupalapöydän äärelle. Tiesin, että seuraavat viisi aamua tuo sämpylä tulee sisältämään pari kinkkusiivua, ja taidokkaasti keltuaisen ulkoreunat mustaksi loihditun kananmunan tsibaleita. Saman kahvikoneen näppäin nro viitonen tarjoili jotain kahvia muistuttavaa, se oli mun valinta. Toki vanhempien osastolta Rami lanseerasi kahvikoneyhdistelmän, jossa 3+8 näppäimillä pystyi taikomaan jo tsekkiläisen kahviperinteen kruununjalokiviä kuppiin. Sitruunainen hanavesi tarjoili sopivasti jännitystä myös sen suhteen, tarviiko ampua raskaalla tykistöllä huoneen vessan posliiniin.

Ironisesti hotellin parhaat puolet tulivat esiin heti kun poistuimme porteista. Avauspäivän peliareenana toimi meille konkareille erittäin tuttu Hamr Areena, jossa sijaitsi neljä säbäkenttää, 5 Beach Volley kenttää, ja hieman enemmän vielä tenniskenttiä. Vanhempia miellytti jälleen entisestäänkin laajentunut hulppean kokoinen terassialue, jossa oli täydelliset puitteet nauttia mitättömän hintaisia virvoitusjuomia.

Aiemmissa turnauksissa fiiliksellään ja hienoilla turnaussuorituksilla ihastuttanut PSS Hornets oli siis uusiutunut. Hornetteja löytyy enää koutsiosaston kotiuuneista, turhankin usein, mutta valkoisiin lämppäpaitoihin sonnustautunut yhdistelmä piti musiikin tahdissa iloista perinnettä yllä. Paikalla siis kapuna toiminut Sini, joukkueen junnuimpaan -03 osastoon kuuluneet Kili, Nea ja Emma, ja vanhimpaan nollanolla ikäluokan Amanda sekä mokke-Pinja. Väliin mahtuivat Sinin tapaan nollaykköset Marika, Bebe, Viivi, VenlaN, Ronja, sekä -02 syntyneet Jenna, Sonja, Nopi, Lotta ja VenlaO. Harmillisesti VenlaO ja Ronja kuuluivat loukki-osastoon ja joutuivat seuraamat pelit penkin puolelta.

Avausvastustaja oli helposti lausuttava tsekkiläinen, FBK Budejovice, josta tiedettiin… noh, nimi. Taitava nuori jengi tuli vastaan, ja 2 x 15 min kestäneen taiston jälkeen taululle 3-1 voittolukemat. Aika nopeasti päästiin uudestaan kehiin, ja legendaarinen slovenialaisporukka Olimpija Ljubljana vastassa. Legendaarinen lähinnä fudiksen puolella, sillä omassa google-feedissä pomppii edelleen jatkuvasti kyseisen seuran fudistuloksia. Aamupäivä saatiin pulkkaan 3-0 voitolla. Kiva startti! Jobin postia toki tuli, kun Jennan nilkka napsahti ensimmäisessä pelissä, ja turnauksen jatko oli vaarassa.

Loppuverkan jälkeen likat hajautuivat syömään, shoppailemaan yms. kuten odottaa saattaa. Hamrin massat kutsuivat seireenimäisesti; tästä ei pysty kieltäytymään, joten Coach Kanan kanssa otettiin tennisnelinpelit Ramia ja Jussia (ei se Neon2 duo) vastaan. Muiden vanhempien villin kannustuksen raikuessa Rami/Jussi kuritti meitä, ja otti voiton. Toki nähtiin ns tuloksen taakse, ja olimme peliin tyytyväisiä. Parempi ei aina voita.. 😊  Loppupäivän somefiidit muistuttivat kuitenkin piinaavan sinnikkäästi lopputuloksesta. Tarkempi analyysi omasta pelistä terävöityi myös. Liikkui kuin lehmä pakkasella, kääntyi terävästi kuin Ruotsin laiva satama-altaassa, ja löi palloa Stevie Wonderin varmuudella.

Anyhow, aurinko paistoi ja siiderit/oluet maistuivat. Hamr Areenalta löytyi myös kattava ruokatarjonta, joten kanafileet ja pasta-annokset löysivät tiensä tarjottimille noin kolmen euron korvausta vastaan. Iltapäivemmällä suurin osa oli ehtinyt siirtyä jo turisteja vilisevään vanhaan kaupunkiin, sekä keskustan liepeille baareihin. Pelurit eivät välttämättä turvautuneet turnausrannekkeen tarjoamaan ilmaiseen julkiseen kulkuvälineistöön, vaan Uber-taksejakin käytettiin, kohteina esimerkiksi vähemmän yllättäen merkkivaate-outlet.

Tenniksestä toivuttuamme suunnattiin suihkun kautta hotellin terassilla, ja kuivuuden johdosta tunne kurkussa oli jo vaativa! Oli Manager Peten lanseeraaman janokaljan aika. Itse en moiseen nesteeseen tunnetusti koske, eikä Branikin henkilökunta ymmärtänyt varautua siidereillä, joten virvoitusjuomana toimi valkoviini. Tällä kertaa oikean värisenä, koska ensimmäisen illan tilausyritys tuli punaisena lasiin. Pikkuhiljaa nälänkin jo koputellessa oli aika suunnata ytimeen. Kanan kanssa raivasimme tien vanhan kaupungin läpi terassin kautta Palladium ostarin yläkertaan, jossa oli viimein päivän ensimmäisen aterian aika. Running Sushi mestasta lautaselle löytyi tuttu Red Thai Curry, joka oli jälleen taivaita hipovan loistava. Todettiin muutaman muun vanhemman kanssa, että kun safka on näin hyvää, niin ehkä asiakaspalvelija voi hyvinkin näyttää siltä, että ei jmlt kiinnosta yhtään, eikä todellakaan tarvitse hymyillä kertaakaan.

Ilta päätettiin tutusti isomman porukan kera hotellin terdellä, ja turhan myöhään ei tainnut mennä kellään. Lämpö, tiukka liikkuminen ja aikataulu tekivät tehtävänsä. Perjantaina turnaus jatkuu kuitenkin ihan kohtuuaikaisin, kun kohdataan Cirkus Praha klo 9.40.

sunnuntai, 4. kesäkuu 2017

Saudibrats forever

Sunnuntai, ja koulut saati lapsien osalta iloisesti päätökseen. Hyvä paikka miettiä hieman missä oli itse noiden taaperoiden ikäisinä. Etenkin kun muisti vielä ainakin ohuesti pelaa..

Vanhin lopetti siis yläasteen juuri! Oh heizuus sentään, johan aika menee vauhdilla. Tuntuu että siitä ole kauaakaan kun itse pääsi ysiltä. Porvoon Urheiluhallin salin päätöstilaisuudesta ei ole juurikaan muistikuvia, mutta tärkeää oli se että suoraan tilaisuudesta iskän ja äitin kanssa Stadiin, ja tarkemmin sanoen Palloilukeskukseen, josta tarttui mukaan uudet World Cupit. Kyllä kelpas taas junnun lähteä Akilleksen B poikien treeneihin ja divaripeleihin legendaarisen loistavat pläägät kintuissa!

Aijai.. edessä oli kuuma kesä ’87, Hesa Cupit, joukkueen matka Norjaan pelaamaan. Henlgailua kavereiden kanssa fudistreenien lomassa. Elämä oli helppoa ja huoletonta. Tattarapallosta ei tuolloin vielä tietoakaan. Takana kohtuu haastava startti, kun tällainen ei-mistään kotoisin oleva jäbä on matkannut Saudi-Arabian ja Korson (!) kautta Porvooseen täysin uuteen ympäristöön ysiluokalle. Tässä vaiheessa on helppo todeta että sopeutuminen sujui vähintäänkin ok, ja lifelong friends alkoi pikkuhiljaa liittymään matkaan mukaan.

Keskimmäinen lopetti seiskan onnistuneesti, ja kasi alkaa siten kesän jälkeen. Meikäläisen vastaava tilanne keväällä/kesällä ’85 sitten?

Kevätjuhlissa on itku ja hyvästien jättäminen ysiluokan jälkeen tuttua kauraa, ja ymmärrettävää tietysti kun pitkän aikaa kasassa ollut luokka hajoaa. Oma peruskoulu sujui suurelta osin hieman eri ympäristössä. Kun seiskaluokka päättyi mun osalta, niin oli aika haikeat fiilikset. Olimme muuttamassa viiden Saudi-vuoden jälkeen Suomeen, ja amerikkalaisen koulun pihalla viimeisen päivän viimeiset tunnit olivat joka kevät samanlaiset; kerättiin nimmareita vuosikirjaan ja kyseltiin ’are you coming back next year?’ Ai et, no, voi perkele, me ei välttämättä nähdä enää. ikinä. Ainutlaatuisia ystävyyssuhteita solmittiin tuossa meidän ulkomaalaisten omassa kuplassa arabimaailman ulkopuolella, joten jäähyväiset olivat usein varsin tunnepitoiset.

Itsellä edessä oli Korso. Korson yläaste. Ei osoittautunut kaikista helpoimmaksi paikaksi. Yllättävän ehjin nahoin selvittiin, vaikka esim. ruokalassa parimetriselle sekakäyttäjälle vittuileminen ei jälkikäteen tuntunut enää parhaalta idealta. Äkkiähän sieltäkin frendejä sai; niin hyviä että ennen joulua lähtö runsaan puolen vuoden keikalle takaisin kotiin Saudeihin jopa harmitti ohuesti.

Nuorimmainen taisteli itsensä jatkoon kolmannelta luokalta. Omalta kohdalta kolmas vuosiluokka oli melkoisenlainen muutos edelliseen. Muutto pikkukylän puisesta koulusta Ruokolahdelta miljoonakaupunkiin Riadiin, ja kansainväliseen kouluun jossa jo tuolloin oli yli 2000 oppilasta, oli takana. Ensimmäisellä tunnilla otettiin pareittain kysymyksiä, joiden tarkoitus ilmeisesti oli vähän kertoa ketä olemme. Nousin seisomaan ja kaveri kysyi ’What is you name’. Kaikkea muuta kuin reipas vastaus, mutta nimeni osasin kertoa. How old are you? Sekin meni vielä. Seuraavaan kysymykseen ainoa vastaus oli paniikinomainen tyhjä tuijotus seinään joka viesti selvää sanomaa: take me back home to Ruokolahti!!!

Yllättävän nopeasti kieli nuorille tarttui kuitenkin ja talvi 80-81 meni vauhdilla, ja kävi kuten tulevina vuosina tutuksi osoittautui: kevään viimeiset päivät saapuivat turhan nopeasti, ja viimeisinä päivinä mietittiin ketkä palaavat kouluun vuoden päästä, ja kenen perheiden diilit loppuivat, ja kaverit palasivat jenkkeihin, Kanadaa, Ruotsiin, Tanskaan, Kyprokselle, Japaniin, Intiaan, Filippiineille tai muualle maailmaan aikana jolloin Somesta ei tiedetty vielä mitään.

Paljon on tapahtunut, paljon on koettu, toivottavasti vielä edessäkin. Toivotaan että omille skideille pystytään antamaan edes kohtuulliset eväät tulevaisuuteen. Omat vanhemmat antoivat minulle ja veljelleni ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea aivan käsittämättömän upean ja erilaisen kouluympäristön. Pieni palanen sielusta ja sydämestä jäi tuonne Riadin ulkopuolella sijaitsevaan kouluun. #saudibrats #saudiarabianinternationalschoolriyadh

 

 

tiistai, 23. helmikuu 2016

Kirkkaimpiin saleihin - My VFT years

Pikkuinen tarina omasta näkökulmasta parista melko värikkäästä kaudesta Vantaan salibandyn silloisen lippulaivan, eli VFT:ssä, yhdessä Suomen all-time parhaista säbäbrändeistä.

Kevät 1995. En edes muista mitä kautta saimme tietoa ottelun etenemisestä. Elettiin aikaa ennen kännyköitä. Olisikohan peräti teksti-tv kertonut miten VFT taisteli salibandyn liigapaikasta Ruokolahden Rajua vastaan. Toisen porvoolaispeluri Sami Raunion kanssa jännitettiin miten käy. Jos liigapaikka säilyy, niin tarkoitus oli karistaa Porvoon pölyt jaloista. Kun kerran meidän kasvattiseura Porvoon ZSKA:n sankaritarina päättyi liigasta tippumiseen, suunnitelmana oli lähteä Vantaan ylpeyden riveihin. Suuri manageri Mr. Tom Sandell, aka Mike ’Jääpala’ Keenan, tai SNJJ (Suomen nopein joukkueen johtaja) ottikin yhteyttä vielä samana iltana, ja oli selvää että VFT oli tulevan kauden 1995-1996 seuramme.

VFT:stä ja sen edeltäjästä, pelottavasta Dynamosta, oli kertynyt jonkin verran jo tuntumaa. Kakkosdivarikaudellamme pari vuotta takaperin olimme edenneet pitkälle Suomen Cupissa, ja ilmassa oli melkoisen urheilujuhlan tuntua, kun matkasimme ihan bussilla kohti Pasilan Eurohallia Dynamon vieraaksi. Hetken salin kirkkautta ihmeteltyämme aloitettiin pallollinen lämmittely. Toisessa päässä maalissa Amu featuring kohtuupelottava Jason-maski. Herrat Pasi Vänttinen ja Mika Sandell ottivat lämpöä Mizunon maajengiverkkarit päällä. Jollain oli komea musta silmä, joka lisäsi Dynamon jo muutenkin vahvaa katu-uskottavuutta.

Toki oltiin mekin hyviä. Nuoria ja taitavia. Tuloksena oli riemukas 2-5 vierasvoitto ja jatkopaikka. Itselleni kertyi syöttöpiste ja mm. Kai Ahlstedtin pilkun torjunta. Vihulaiset eivät olleet ihan tätä odottaneet. Uhkauksien saattelemana koppiin, ja varmuuden vuoksi viiden hengen ryhmissä bussiin, ja Porvooseen juhlimaan.

Seuraavan vuonna Divarikaudellamme Dynamo olikin jo kuopattu, ja niiden rauniolle oli ilmestynyt VFT. Tuolla kaudella olimme yhdessä Oilers pelureiden kanssa voittamassa Tampereella piirien mestaruutta. Tuolloin muutamat tähtipelaajat olivat siirtyneet Viikinkeihin, mutta paluu oli heilläkin edessä.

Takaisin tuohon omankin uran kannalta ratkaisevaan kevääseen, ja sitä seuranneeseen muutokseen: Kauden 95-96 avaustilaisuus alkukesästä Paloheinässä, ja ilmassa oli muistaakseni melkoisesti jännitystä. Oli huikeaa katsoa ympärilleen; aikamoinen tulevaisuuden säbälegendalauma oli kerääntynyt paikalle. Muutamaa kautta aiemmin VFT:hen siirtyneistä mm. Petteri Hokkanen, Tero Soinoja, Markku Pitkänen ja Jukka Kettunen. Viikingeistä paluun tehneet Petri Huttunen,  Pasi Vänttinen, Mika Sandell ja Lasse Takala. Legendaarinen Kai Ahlstedt sekä Dynamo-ikoni Jussi Tiainen.  Muuan Mikael Järvi debytoi vasta seuraavalla kaudella, mutta nuoremmasta kaartista mukana olivat mm. Hannu Korhonen ja Mika Heinonen.

Tutuksi tulivat nopeasti myös manageri Sandellin foilisulkeiset. Canonin tiloissa huone pimeni ja kalvojen avausfreimi musiikin säestämä liikkui komeasti huoneen takaosasta päättyen lopulta etuseinän valkokankaalle. Huh, mitä täällä tapahtuu? Manageri myhäili ja nautti tilanteesta.

Kovat fysiikkatreenit valmennusguru Jukka Viitasaaren johdolla, yhteiset tapahtumat punttisalilla, pururadalla, ja viihteellä, sekä kauden valmistava turnaus Ruotsissa hioivat meistä yhtenäisen, kovan ja vahvan joukkueen. VFT brändi otti tällä kaudelle ison harppauksen eteenpäin. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että oltiin varmasti Managerin näköinen joukkue.

Ensimmäinen kautemme toi meille Pasi Tilanderin ja Amu Ahosen valmennuksessa hienon hopean, vaikkakin tappio Game 5:ssa SSV:tä vastaan harmitti. Finaalisarja oli hieno. Avauksessa komea vierasvoitto. Toista peliä tupaten täynnä olevassa Myrtsin huikeassa kotiluolassa johdimme jo parilla maalilla. SSV nousi kuitenkin rinnalle ja ohi. Vielä kolmannessa erässä nousimme tasoihin, kun yksi salibandyhistorian ihmeellisimmistä maaleista näki päivänvalon. SSV:n maalilla ehkäpä Suomen kaikkien aikojen paras häkkäri Jan Gråsten otti hienon torjunnan, mutta vangittuaan pallon kääntyi ja vieritti pallon omaan maaliin. Tämä ei auttanut, sillä SSV otti voiton, ja vei myös kolmannen mittelön Pasilassa. Neljännessä napattiin sitten jatkoaikavoitto, ja päästiin tuohon viimeiseen ja ratkaisevaan, josta muistot ovat katkeransuloiset. Upea kausi kuitenkin, ensimmäiseni Porvoon ulkopuolella. Pelillisenä kohokohtana varmastikin välierät, jossa kaatui komeasti yksi mestarisuosikeista, kun mm. Janne Tähkän, Sebastian Freudenthalin ja Raine Laineen tähdittämä Viikingit iskettiin nurin puhtaasti 3-0. Oma kausi jatkui vielä, kun pääsin MM-kisoihin veskarikollegoiden, Gråstenin ja Tommi Lindbergin kanssa.

Uusi kausi, ja vauhti kiihtyi. ’VFT Matkalla’. Osuva slogan uudelle kaudelle. Kaudelle 96-97 saapui täsmähankintoina mm. Misa Vuorenmaa ja Toni Huhtala. Kesätreeneissä hikoilivat myös Mikael Järvi, sekä toinen legendaarisiin sfääreihin matkansa aloittanut Timo Toivonen. Joukkue hitsautui jälleen nopeasti erittäin tiiviiksi nipuksi. Treeneissä ja peleissä räiskyi, vaikka ’Huuli’ Sandell siirtyikin Ruotsiin. Poikkeuksellisen isolla itseluottamuksella varustetut junnut, ja oman arvonsa tuntevat konkarit ottivat ajoittain yhteen, mutta ylilyönneiltä vältyttiin. Peleissäkin tapahtui. Cupissa hävityn Oilers ottelun jälkeen Manageri riehui Tapiolassa, hyökkäsi (ainakin verbaalisti) Oilers johdon kimppuun. Brändin mukaisesti.

Kauden valmistava turnaus Ruotsissa toimi jälleen upeana hengenkohotusreissuna. Joukkue asui eri paikassa kuin taustat. En tiedä oliko syynä mukavuusasiat, vai oliko taustatiimi ajatellut asian niinkin kierosti, että jengin sisäistä henkeä kohotettiin tälläkin tempauksella. Anyway, aamulla peliin lähdettiin keräämällä kamat koulun salista jossa ohuilla patjoilla nukuimme, ja tästä pikkubussit suuntasivat keskustan hienolle hotellille, josta taustat astuivat kyytiin.

Kauden edetessä Kai Ahlstedt heitti mailan narikkaan ja toi oman panoksensa penkin päähän. Vaikka mies pärjäsi erittäin hyvin kentälläkin, toi hän määrätietoisuutta ja kovuutta valmennusosastolle, ja täydensi Pari Tilanderia erinomaisesti. Treeneissä tempo ja peliosuudet olivat paikoin selvästi kovempia kuin peleissä. Klassiset Topin palaverit jatkuivat. Ei voi muuta kuin suuresti arvostaa tapaa jolla Tom Sandell johti laivaa, rakensi joukkuetta, ja ennenkaikkea piti omiensa puolta loppuun asti.

Runkosarjassa ei ihan kärkeen taidettu kuitenkaan sijoittua. Muistini mukaan Gunners voitti runkosarjan, mutta tippui yllättäen Kovjoelle heti puolivälierissä. Me taidettiin voittaa HNMKY puolivälierissä, ja Kovjoki välierissä. Kävellen finaaliin. Jo edellisenä vuonna ’Hude’ Huttunen huuteli voitetun neljännen finaalin jälkeen ’Mestaruus kuuluu meille, ja Vantaalle se tulee!’  

Finaalisarjasta muodostui yksi liigahistorian hienoimmista. Vastassa Viikingit. Joukkue jota meidän ei pitänyt edellisenä vuonnakaan voittaa. Eikä nytkään oltu suosikkeja. SSV:nstä Kurre oli nimittäin napannut viikkarinippuun kohtuullisia nimiä: Japi Perttilä, Vinski Vienola, Arno Karkamo, Juha Perttilä..

Startattiin hyvin. Kaksi tiukkaa ja tasaista vääntöä tuottivat kaksi voittoa. Kolmannessa pelissä Viikkarit ilmoittautuivat taistoon mukaan. Hude Huttunen tasoitti vielä kolmannessa erässä, mutta voitto karkasi meiltä rankkareilla. Neljännessä oltiin vastaantulijoita,ja Lindbergin Tommi vihulaisten maalissa pelasi nollapelin ottelun päättyessä 0-4. Henkinen sodankäynti oli kovaa kulisseissa. Huomasin pelin päätyttyä olevani yksin kentällä palkintojen jaossa onnittelemassa kollega Lindbergiä hyvästä pelistä. Manageri Sandell oli kovaan ääneen komentanut kaikki ’äkkiä helvettiin’ sieltä kentältä.

Herrat Japi ja Vinski leikkimielisesti piikittelivät jo tässä vaiheessa, voivat löysätä vähän viimeiseen finaaliin jos hinnasta sovitaan. Tompalla ja Kaitsulla saattoivat tunteet jopa hieman kuumentua.

Game seven. Eli ratkaiseva viides finaali. Paikalla Pasilassa täysi tupa. Meillä tutut alkulämmöt, eli erittäin kiihkeät fudismatsit hallin vastapäätä olevalla nurmella, josta näki hyvin kun populaatiota valui hallille, ja osa taisi jäädä ulkopuolellekin. Paikalla yksi huipputärkeä osa VFT identiteettiä, eli vuosia mukana matkalla olevat fanaattiset kannattajat.

Urheiluruudun koosteen perusteella 1-0 johtomaali oli Pasi Vänttiselle henkilökohtaisestikin tärkeä. Itse oli hetkeä myöhemmin tutusti kyljelläni, kun Vinski survoi tasoituksen. Toisessa erässä Viikkarit karkasivat jo  3-1 johtoon, eikä myöskään 4-1 ollut kovin kaukana. Huippuvalmentajaksi ja salibandyn monitoimimieheksi myöhemmin noussut Iiro Parviainen, tällä kertaa tuomarin roolissa, hylkäsi kuitenkin 4-1 maalin, oliko nyt sitten mv-alueella tai hyppy, en muista. Ei haittaa.

Nousimme riemukkaasti erän lopussa tasoihin. Hannu Korhonen tuuletti maaliaan pudottamalla mailan ja juhlimalla villisti. Mailan heitosta seuranneen alivoiman kestimme. Kolmannessa Viikinkien monilahjakas moottoriturpa ja erinomainen puolustaja Sami Vidgren rankaisi maskin takaa ja oltiin taas takaa-ajajana. Mutta jatkoaika oli jälleen edessä. Kapteeni Lade Takalan ’valuva kuolema’ yllätti vahvassa maskissa olleen Lindbergin, tilanne 4-4 ja sarja sai arvoisensa lopun.

Jatkoajan tapahtumista ei ihmeemmin muistikuvia jäänyt, sen sijaan Urheiluruudun avustuksella kahdeksannella minuutilla tapahtunut on piirtynyt selvänä verkkokalvoille. Misa Vuorenmaa kääntää maalin eteen, jonne on unohtunut Mara Pitkänen melko vapaaksi. Kunu Turtiasella  ja Toni Huhtalalla oli jo mestaruus aiemmilta vuosilta, mutta kaikille muille tämä oli Se Ensimmäinen.  

Useasti on todettu, että mestaruuden jälkeiset hetket kentällä ovat ne parhaat, mikä varmasti pitääkin paikkaansa, mutta illan tapahtumat eivät paljoa hävinneet vertailussa. Saunat ja juhlahumua Pasilan hallissa, josta asiaan kuuluvasti muutamalla eri pakulla kohteeseen, eli Myrtsin hallin vieressä sijaitsevaan Saluunaan. Täällä kulminoitui osuvasti koko VFT:n menestystarina. Baari täynnä. Viini virtaa ja laulu raikaa Faneja oli uskomattoman paljon, tai siltä ainakin tuntui, ja isot 100+ kiloiset äijät itkivät ja halailivat pelaajia ja toisiaan. Huh. Illan vietto jatkui Petikossa ja myöhemmin Stadin ytimessä. Vahva yhteenkuuluvuus kuvasi hyvin menoa.  Taustat nauttivat ansaitusti, sillä huima määrä työtä oli heilläkin tämän eteen tehty.

Oma tarinani päättyi tähän. VFT jatkoi vielä, ja oli erittäin lähellä toista mestaruuttaan pari vuotta myöhemmin, mutta uskon että kevääseen 1997 osui joukkueen huippuhetket, ja suurimmat tunteet sekä muistot legendaarisesta Myrtsin jengistä, johon pari porvoolaispoikaakin ihan mukavasti kotiutui.

  • Taustaa..

    Ohuesti background infoa.. ihan himpun yli neliky.. kakskymppinen heebo Porvoosta. Perheeseen kuuluu vaimo, ja 3 lasta + 2 koiraa. Kaksi vanhinta skidiä on tytsiä, 13 ja 11 v (ok tuohon kuivui tuo kakskymppinen-läppä, koska ei olla lähi-Idän suunnalla). Nuorin jäbä on 7 v. Postauksia tasaisesti pääasiassa omasta arjesta ja salibandystä, uutisista omassa päässä muokattuja läppiä joita en jaksa kokoajan FB:hen suoltaa. Näillä eväillä..